pelto.jpg IMG_8095_m.jpg tammihaka.jpg kesa_-_copy.jpg ketoneilikat.jpg img_9200_m.jpg puiden takaa.jpg kuurankukkia.jpg kosteikko.jpg piippo ruusuruoholla.jpg maisemapelto.jpg viljapelto.jpg rantaniitty.jpg img_0709.jpg riistapelto_0.jpg img_9188.jpg rypsipelto.jpg Aneriojärvi.jpg broilerinlanta_pieni.jpg halikonjoki_0.jpg
 

Rikkakasvit

    Mikä on rikkaruoho?
    Rikkakasvilla tarkoitetaan perinteisesti taloudellista vahinkoa tai muuta haittaa aiheuttavaa kasvia, joka kasvaa viljelysmailla. Yleisemmin rikkakasvi on kasvi, joka kasvaa ihmisen mielestä väärässä paikassa. Myös viljelykasvi voi esiintyä rikkaruohoina, jos se ilmaantuu kylvetyn viljelykasvin sekaan. Esimerkiksi viljapellossa kasvava rypsi on rikkakasvi. Luonnossa sen sijaan ei ole rikkaruohoja, vaan kaikilla kasveilla on oma lokeronsa ekosysteemissä.

    Monet rikkaruohot ovat pioneerikasveja. Ne valtaavat ensimmäisenä paljaan, vielä ilman kasvipeitettä olevan maan. Kasvaessaan rikkaruohot muuttavat elinympäristöään ja ajan myötä muut kasvit siirtyvät rikkaruohojen, pioneerikasvien tilalle.  Toisaalta monista poikkeuksellisen tehokkaasti leviävistä tai hyvin hengissä säilyvistä kasveista tulee rikkaruohoja. Suomen rikkakasvit ovat suurimmaksi osaksi alkuperäisiä lajeja eli ne ovat levinneet Suomeen jääkauden jälkeen luontaisesti. Alkuperäislajit eivät useinkaan ole menestyviä rikkakasveja. Joistakin alkuperäislajeista kasvaa Suomessa sekä alkuperäinen kanta että myöhemmin saapunut rikkakasvikanta. Tällaisia lajeja ovat esimerkiksi rönsy- ja niittyleinikki, piharatamo, pelto-ohdake, peltovalvatti ja juolavehnä.

    Viljellyillä pelloilla esiintyy Suomessa 200–250 rikkakasvilajia. Pelloilla tavattavien rikkakasvien haitallisuus vaihtelee lajeittain. Kasvintuotannon kannalta yleisiä ja haitallisia rikkakasveja on vain noin 30 lajia. Valtaosa rikkakasveista on haittojen puolesta merkityksettömiä. Sen sijaan kaikki pellolla tavattavat lajit, sekä haitalliset että haitattomat, ovat osa peltojen lajiston monimuotoisuutta. Monimuotoisuus vaikuttaa edullisesti peltoekosysteemin toimintaan.

    Rikkakasvit ja luomu
    Luonnonmukaisessa maanviljelyssä ei käytetä lainkaan kemiallisia torjunta-aineita, jotka ovat arkipäivää tavanomaisessa tuotannossa. Rikkaruohoja ei pyritä hävittämään täysin eikä tavoitteenakaan ole pitää peltoja ”kemiallisen” puhtaina. Sen sijaan rikkaruohojen määrää pyritään säätelemään viljelykierron ja erilaisten mekaanisten torjuntakeinojen avulla. Rikkakasvien säätely luomussa onkin ennen kaikkea ennaltaehkäisyä. Luomupeltojen rikkakasvimäärät ovat kolme-nelinkertaiset tavanomaisiin, torjunta-aineilla käsiteltyihin peltoihin verrattuna. Myös lajimäärä on runsaampi: luomupelloilta on löydetty keskimäärin 24 lajia/m2, kun tavanomaiselta löydettiin vain 16 lajia/m2. Luomuviljelyn kannalta erityisen ongelmallisia ovat muutamat monivuotiset lajit: juolavehnä, peltovalvatti ja pelto-ohdake. Toisaalta samat lajit aiheuttavat ongelmia myös tavanomaisessa viljelyssä.

    Paitsi torjunta-aineiden käyttämättömyys, myös typpilannoitus vaikuttaa luomupeltojen rikkakasvillisuuteen. Luomupeltojen typpilannoitus perustuu karjanlannan ja typensitojakasvien käyttöön. Niiden avulla typpilannoitustaso jää väkilannoitettua peltoa alhaisemmaksi. Korkea typpilannoitustaso rajoittaa joidenkin rikkakasvilajien menestymistä. Toisaalta alhaisemmasta typpilannoitustasosta johtuen viljelykasvien kasvustot ovat luomupelloilla yleensä heikompia kuin tavanomaisilla pelloilla. Tällöin rikkakasvitkin menestyvät paremmin.

    Suhtautuminen rikkakasveihin on erilainen luomutuotannossa ja tavanomaisessa maanviljelyssä. Kärjistetysti ilmaistuna tavanomaisessa tuotannossa rikkakasvit nähdään yksinomaan viljelyä ja sadonmuodostusta haittaavina turhina kasveina, joista täytyy päästä eroon. Luomutuotannossa sen sijaan ajatellaan, että myös rikkakasveilla on oma tehtävänsä peltoekosysteemissä. Monilajinen kasvusto nähdään ekologisesti tasapainoisempana ja vakaampana. Rikkakasvit tarjoavat esimerkiksi ravintoa siemensyöjälinnuille, pölyttäjille sekä hyödyllisille petohyönteisille.

    Rikkakasvien täytyy silti pysyä hallinnassa ja viljelytoimet pyritään hoitamaan siten, että rikkakasvien haitat pysyvät alle sietorajan. Alla olevassa taulukossa on esitelty luomuviljelyssä käytettyjä rikkakasvien säätelykeinoja.

    Rikkaruohojen ennaltaehkäiseviä ja suoria säätelymenetelmiä:

    • Puhdas kylvösiemen
    • Lannan kompostointi ja ilmastus
    • Nurmien niitto ennen tuleentumista
    • Pientareiden ja rikkaruohopesäkkeiden niitto
    • Ojitus ja pinnanmuotoilu
    • Kalkitus
    • Maan rakenteen hoito
    • Kasvinvuorotus
    • Sopiva lannoitus
    • Rajoitetusti helppoliukoista typpeä
    • Kasvilajin ja –lajikkeen valinta
    • Kylvötekniikka
    • Katteet
    • Viherlannoitus
    • Muokkaus
    • Sänkimuokkaus
    • Huolellinen kyntö
    • Kynnöksen tasaaminen
    • Kuorinterien käyttö kyntöauroissa
    • Kylvöajan siirtäminen
    • Haraus
    • Multaus
    • Rikkaruohoäestys
    • Kesannointi
    • Väsytys- ja kuivatustaktiikka
    • Liekitys
    • Biologinen torjunta
    • Yksilökäsittely

    Tavanomaisessa tuotannossa rikkakasveja torjutaan lähes yksinomaan kemiallisilla torjunta-aineilla eli herbisideillä. Vuonna 2002 Suomen maataloudessa käytettävien herbisidien kokonaismyynti oli yhteensä 1278 tonnia tehoainetta. Myyntitilastojen perusteella on arvioitu, että 60–70 % viljapelloista ruiskutetaan herbisideillä. Tärkeimmät nykyisin käytössä olevat herbisidit ovat glyfosaatti (juolavehnän torjuntaan), sulfonyyliureoiden ryhmä ja fenoksihapot (leveälehtisten rikkakasvien torjuntaan viljapelloilla). Fenoksihapot vaikuttavat kasvuhormonin tavoin. Sulfonyyliureat estävät erään aminohappoentsyymin toiminnan, jolloin tiettyjen aminohappojen synty estyy. Pellon rikkakasvilajiston koostumus muuttuu vähitellen, jos samaa herbisidiä käytetään useana vuonna peräkkäin. Toistuvasta käytöstä voi olla seurauksena myös herbisidiresistenssi, jolloin syntyy torjunta-ainetta kestäviä rikkakasvikantoja.

    Rikkakasvit – pelkkää haittaako vain?
    Rikkakasvien viljelylle aiheuttamia haittoja ei voi kiistää. Rikat kilpailevat viljelykasvien kanssa ravinteista, vedestä ja valosta. Tämä heikentää viljelykasveista saatavaa satoa. Rikkakasvien aiheuttama sadonmenetys vaihtelee viljelykasveittain ja tuotantosuunnittain. Kevätviljoilla menetys on keskimäärin noin 5 %, mutta sokerijuurikkaalla jopa 50 %, ellei rikkakasveja torjuta. Suoran sadonmenetyksen lisäksi rikat aiheuttavat epäsuoria menetyksiä. Esimerkiksi kesän aikana pellolta löytynyt hukkakaura estää siemenen käytön kylvösiemenenä.

    Rikkakasvit ovat kuitenkin myös keskeinen osa peltoekosysteemiä. Ne tarjoavat ravintoa monille hyödyllisille eläimille. Monilajinen kasviyhteisö suosii runsaampaa hyönteislajistoa. Runsaamman eliöstön ansiosta yksi hyönteislaji ei pääse runsastumaan kohtuuttoman paljon ja aiheuttamaan tuhoja viljelykasville. Rikkakasvi voi toimia myös vaihtoehtoisena ravinnonlähteenä tuhohyönteisille ja siten houkutella tuholaisia pois viljelykasveista. Monilajisessa rikkakasviyhteisössä ravinteiden otto on tehokasta. Syväjuuriset lajit pystyvät imemään ravinteita muokkauskerrosta syvemmältä. Tehokas ravinteiden otto lisää kasvien tuotantoa ja vähentää haitallisia ravinnehuuhtoumia. Juurista myös erittyy aineita, jotka lisäävät maaperän pieneliöiden määrää ja aktiivisuutta. Runsas pieneliöstö puolestaan lisää maan viljavuutta.

     

    Rikkakasvien aiheuttamat hyödyt ja haitat peltoviljelylle:

    • Monet toimivat hyötyhyönteisten isäntäkasveina
    • Tuholaisia saattaa esiintyä vähemmän kun pellossa kasvaa useampia kasvilajeja samanaikaisesti
    • Peittäessään nopeasti maanpinnan ne suovat kosteutta ja suojaa maan pieneliöille ja estävät eroosiota
    • Parantavat maan rakennetta lisäämällä juurien määrää
    • Monet ovat syväjuurisia ja vahvajuurisina kuohkeuttavat maata sekä nostavat ravinteita syvemmistä maakerroksista
    • Mehiläiset keräävät niiden kukista mettä ja siitepölyä
    • Jotkut, esimerkiksi voikukka, ovat laitumella maukasta lehmien rehua
    • Tietyt rikkaruohot voivat myös edistää viljelykasvien kasvua juurieritteillään, esimerkiksi apila viljan aluskasvina
    • Kilpailu pääkasvin kanssa ravinteista, vedestä ja valosta alentaa satoa
    • Sadonkorjuu myöhästyy epätasaisen tuleentumisen vuoksi
    • Rikkaruohot kasvavat pääkasvin kasvuston läpi ja haittaavat sadonkorjuuta
    • Rikkaruohot nurmisadossa hidastavat niitetyn rehun kuivumista
    • Rikkaruohojen siemenet korjatussa viljassa lisäävät kuivatuskustannuksia ja alentavat myyntihintaa
    • Rikkaruohot voivat toimia ankeroisten, tautien ja tuholaisten väli-isäntinä, ja voivat levittää myös viruksia ja sienitauteja
    • Eräät rikkaruohot saattavat myös häiritä, jopa estääkin sienijuuren toimintaa
    • Jotkut ovat pahanmakuisia tai suorastaan myrkyllisiä kotieläimille, esimerkiksi niittyleinikki, myrkkykeiso ja suokorte

    Lähteet:
    Hyvönen, T. & Salonen, J. 2004. Peltojen rikkakasvillisuus. Teoksessa: Elämää pellossa – Suomen maatalousympäristön monimuotoisuus. Edita Publishing Oy, Helsinki. s. 84–97.

    Källander, I. 1993. Rikkaruohot ja rikkaruohojen säätely. Teoksessa: Luonnonmukainen maanviljely. s. 256-303.

    Rajala, J. 1995. Kasvinsuojelu. Teoksessa: Rajala, J. Luonnonmukainen maatalous. Helsingin yliopiston maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja 38. s. 154-184.