Ilkka Herlinin kolumnit Maaseudun Tulevaisuudessa vuoden 2011 alusta uusimmasta vanhimpaan ovat luettavissa tässä. Ilkka Herlin on BSAG:n hallituksen puheenjohtaja ja Järki-hankkeen ohjausryhmän puheenjohtaja ja ravinnekierrätyksen puolestapuhuja.

HELMIKUU 2012

Ilkka Herlin: Mitä kylvää, sitä niittää

Ruokaa tuottaaksemme tarvitsemme aurinkoa, maata, vettä ja ravinteita. Viljelijät tietävät hyvin, että mikään näistä ei ole itsestäänselvyys. Maatakin on yhtä monenlaista kuin viljelyslohkojakin. Suomalainen viljelysmaa on tunnetusti varsin ravinnerikasta vuosikymmenten liikalannoituksen ja maitotalousvaltaisen maataloustuotannon seurauksena.

Kun lehmiä oli joka talossa ja torpassa maitoa sekä voita tuottamassa, syntyi kosolti lantaa, joka oli helpointa levittää lähipelloille. Aikanaan maatalouden vetovoima, hevoset, vaikuttivat samalla tavalla. Jos joku tutkisi missä ovat peltojemme suurimmat fosforiesiintymät, väittäisin että tulos olisi edelleen entisten navettojen ja tallien lähiympäristöt.

Liityttyämme Euroopan Unioniin peltomme ovat alkaneet köyhtyä ravinteista kun hillittömästä lannoittamisesta on luovuttu. Näin ovat myös päästöt Itämereen alkaneet vähentyä. Edelleen kuitenkin niitä on liikaa ja olisi syytä tutkia, miten saisimme maaperän ja viljelykasvien sitomaan paremmin ravinteita. Jos ne sitoisivat niitä paremmin, satotaso nousisi samalla kun päästöt vähenisivät.

On esitetty olettamuksia, että lisäämällä hiiltä maaperään tähän päästäisiin ja samalla voitaisiin sitoa hiiltä ilmakehästä takaisin maaperään. Näin voitaisiin ratkaista kahta ympäristöongelmaa ja lisätä ruoantuotantoa. Tämä ei ole mikään uusi ajatus, vaan näin on tehty eri tavoin eri puolilla maapalloa. Isoisäni esimerkiksi ajoi aikanaan pikkupoikana yhtenä muiden joukossa suomuraa Nivalan ohutmultaisille savimaille satoa parantamaan.

Asiaa on kuitenkin tutkittu systemaattisesti yllättävän vähän. Yksi suoraan Itämeren tilaa kohentava keino olisi käyttää järviruokoa samassa tarkoituksessa. Siinä tulisi samalla typpeä ja fosforia pois väärästä paikasta eli merestä oikeaan paikkaan eli peltoon.

Aikanaan ulkomeren äärellä eläneet kalastajat käyttivät merilevää luodakseen itselleen perunapeltoa kallioiden keskelle. Lannoitteena käytettiin lisäksi pienimmät silakat. Nyt voisi tehdä saman järviruo'olla ja ns. vajaasti hyödynnetyllä kalalla.

Suomenkokoisessa maassa pääsisimme pilottivaiheeseen melko nopeasti. Täytyy toki todeta, että monissa kestävän maatalouden asioissa olemme jäljessä muita maita. Sitä suuremmalla syyllä nyt täytyisi tarttua rivakasti toimeen ja kiriä osaamisen taso kärkeen. Jos nyt kylvämme kehityspanoksemme oikein, niitämme tulevaisuudessa merkittävän hyödyn sekä suomalaiselle ruuantuotannolle että maailmanlaajuiselle kestävälle kehitykselle. Tuskinpa tästä olisi haittaa EU-neuvotteluissakaan.

Kun maataloutemme tunnetusti on vahvasti tuettua ja siihen investoidaan paljon veroeuroja, voisimme yhdessä entistä enemmän yrittää tehdä hyvää tällä potilla. Paljon on jo tehty, mutta vielä enemmän on tehtävissä.

Luomalla ja tuomalla ratkaisuja maailman ongelmiin näyttäisimme esimerkkiä myös EU:n piirissä, ja lisäisimme puhevaltaamme suurten (maatalous)maiden rinnalla. Tässä asiassa pätee sama totuus kuin muillakin politiikan alueilla: vaikka istumme samoissa pöydissä, puhevaltamme –saati valtamme ylipäätään- on hyvin pieni ja sidoksissa osaamiseemme.
 

TAMMIKUU 2012:

Ilkka Herlin: Miksi siirtyä kierrätysmaatalouteen?
 
Otsikon käsite on noussut muotitermiksi viime aikoina. Moni viljelijä ja muu asianosainen miettii jo, että mitähän tästäkin hömpötyksestä jää käteen. Kun muutenkin ollaan tiukoilla, niin lyödään uutta käsitettä ja maatalouslinjaa peräperään. Päivä päivältä ruuantuotannon rahavirrasta soljuu vähemmän ja vähemmän viljelijän tilille. Kannattavuuskriisi alkaa olla tosiasia yhä useammalla tuotantosuunnalla.
 
Toisaalta ruuan hinta on nousussa. Mitä pitemmälle jalostettua, sitä jyrkempää on nousu. Kaupalla on tietenkin näppinsä pelissä. Vaikka luulisi sen olevan tehokasta toimintaa, yhä enemmän rahasta menee elintarvikeketjun ylläpitoon. Monet viljelijät ovat myös velkaantuneet, kun yksiköitä on pitänyt suurentaa ja laitteisiin investoida.
 
Suurin ongelma on kuitenkin tuotantopanosten hinnannousu. Ruuan ja varsinkin pitkälle jalostetun ruuan kysyntä on kasvanut, mutta niin on energiankin. Öljyn hinta on yli kymmenkertaistunut 30 vuodessa. Merkittävimmät tuotantokustannukset viljelijällä ovat lannoitteet, kiinteistöjen energiakulut sekä maatalouskoneiden polttoaineet. Kaikki nämä ovat öljysidonnaisia. Yksi tuotantopanos on vielä tuontirehu, johon pätee sama ongelma, kuten sianlihantuottajat tietävät: jossain päin maailmaa rehu tuotetaan juuri edellä mainituilla tuotantopanoksilla.
 
Vaikka siis viljelijät ottavat tukiaisista kaikki vihat niskoilleen, heille ei jää niistä kuin muutama prosentti voitoksi omasta työstä. Itse asiassa rahat menevät Yaran, Shellin, Keskon, SOK:n, Rehu-Raision ja vastaavien tileille.
 
Jos tuotteen hinnan nostaminen on vaikeaa tai mahdotonta (luulen kyllä että asia korjaantuu itsestään), on yritettävä vaikuttaa tuotantopanosten kustannuksiin. Kierrätysmaataloudella sen voi tehdä. Sen ajatus on mm. sitoa typpi ilmasta sitojakasveilla ja parannetulla viljelykierrolla ja käyttää kaikki yhdyskunnassa syntyvä lanta hyödyksi. Uusien lannoitteiden sijaan siis otetaan talteen jo luonnossa olevat typpi, fosfori ja kalium ja kierrätetään ne eri tavoin takaisin viljelyyn. Samalla tulisi ottaa viljelyssä muuten hukkaantuva energia talteen esimerkiksi biokaasuna, josta voitaisiin jalostaa tilataloudessa tai sopivan kokoisessa yhteisössä tarvittava energia.

Kierrätysmaatalouden keinot ja periaatteet ovat pitkälti samoja kuin luomuviljelyssä, mutta yleiskonsepti on suurpiirteisempi ja globaalistikin helpommin sovellettavissa tiukasti sertifioidun systeemin sijaan.
 
Tämä vaatii tietysti investointeja, joihin viljelijällä ei ole varaa. Valtion kannattaisi käyttää tukieurojen liikkuva osa kierrätysmaatalouden kehittämiseen. Näin voitaisiin näet parantaa Suomen vaihtotasetta: edellä mainitut tuotantopanokset, typpilannoitteet ja energia, ovat tuontitavaraa. Näin voitaisiin myös luoda Suomeen omavarainen maatalous, mikä on koko tukisysteemin alkuperäinen tarkoituskin.  Samalla voidaan lisätä Suomen energiaomavaraisuutta. On myös todennäköistä, että kun kierrätystekniikoiden osaaminen lisääntyy, vähenevät myös päästöt Itämereen.

Entä miten kävisi Yaran, Shellin, Keskon, yms? Ei kuinkaan tai korkeintaan hyvin. Kun ne oivaltavat, että niiden asiakkaat, tuottajat ja kuluttajat, tarvitsevat kestävää taloutta ja maataloutta, niiden osaamiselle aukenee huima voittopotentiaali. Jos nämä jättiyritykset siirtyvät samaan asiakaslähtöiseen bisnekseen kuin muutkin alat, esimerkiksi lannoiteyhtiö sanoo viljelijälle: ”me voimme säästää 50% kustannuksistasi, kun keinolannoitteen sijaan ostat meidän kierrätyslannoitteemme ja sitä tukevan viljelytekniikkapaketin.” Tai jotain tämän suuntaista.