halikonjoki_0.jpg rantaniitty.jpg kosteikko.jpg Aneriojärvi.jpg img_9188.jpg kesa_-_copy.jpg pelto.jpg piippo ruusuruoholla.jpg rypsipelto.jpg ketoneilikat.jpg kuurankukkia.jpg maisemapelto.jpg img_9200_m.jpg riistapelto_0.jpg puiden takaa.jpg broilerinlanta_pieni.jpg IMG_8095_m.jpg viljapelto.jpg tammihaka.jpg img_0709.jpg
 

Perustietoa kasvilajeista

    Herne-kaura
    Kevätvehnä
    Kaura
    Ruokohelpi
    Hevonhierakka
    Hukkakaura
    Peltovalvatti
    Pelto-ohdake
    Peltokanankaali
    Syysruis
    Syysspelttivehnä
    Puna-apila
    Veriapila
    Alsikeapila
    Valkoapila
    Timotei, nurmitähkiö
    Ruokonata
    Nurminata
    Niittynurmikka
    Sinimailanen
    Vihantavilja

     

    Herne-kaura

    Kauraa ja hernettä voidaan viljellä yhdessä seoksena. Seosviljellyt viljat on tarkoitettu eläinten rehuksi. Seosviljelyn etuna on se, että useimmiten seos toimii biologisesti paremmin kuin yksi laji erikseen ja seos on myös viljelyvarmempi. Seosviljelyn teho perustuu muun muassa siihen, että kasvien erilaiset juuristot hyödyntävät paremmin maan ravinteet. Viljan rehuarvo myös paranee selvästi, kun seoksessa on mukana hernettä, sillä herne nostaa seoksen valkuaispitoisuutta. Herneen aminohappokoostumus täydentää hyvin viljan valkuaista. Kysteiinistä saattaa kuitenkin tulla puutetta rehun koostuessa viljasta ja herneestä. Eri lajien suhteet sadossa vaihtelevat vuodesta toiseen, sillä lajien menestyminen vaihtelee vuosittain. Tämän vuoksi kunkin lajin osuus sadossa onkin arvioitava, jotta rehua osattaisiin täydentää sopivasti eläinten ruokinnassa.

    Herne-kaura-viljelmästä voidaan korjata sato joko normaalisti puimalla tai se voidaan niittää ja tehdä kokoviljasäilörehuksi. Kokoviljasäilörehua voidaan käyttää sekä lypsylehmien että lihanautojen ruokinnassa. Gundbyn ja Pargasin tiloilla viljelty herne-kaura puidaan ja sitä käytetään lihanautojen väkirehuna.

    Kauran kasvilajiominaisuuksia on käsitelty lajin omalla sivulla.

    Herne on arvokas, mutta vaikea viljelykasvi. Se vaatii pitkän kasvuajan, ilmavan maan ja on huono kilpailija rikkakasveja vastaan. Herne viihtyy parhaiten läpäisevillä, vähämultaisilla savimailla tai savensekaisilla mailla. Hernettä voi viljellä myös hieta-, moreeni- ja hiesumailla. Tehokas typensidonta edellyttää ilmavuuden lisäksi riittävän korkeaa maan pH:ta (6 ja yli). Huono ojitus, tiivis maa ja niistä johtuva hapenpuute maassa haittaavat pahasti herneen kasvua. Herneen juuristo on melko heikko ja se kärsii helposti runsaista sateista. Märässä hapettomassa maassa herne saa helposti tyvi- tai lakastumistauteja.

    Seosviljely on hyödyllistä herneen kannalta, sillä se tarvitsee tukikasvin lakoontumisen ehkäisemiseksi. Parhaiten herneen kanssa sopiikin yhteen juuri kaura (MIKSI). Kauran pitää olla lujakortinen, aikainen lajike. Seosviljelyssä sekä kaurasta että herneestä saadaan alhaisempi sato kuin puhdaskasvustoista. Käytettyyn viljelyalaan nähden seosviljelyn sato on kuitenkin suurempi kuin jos kumpaakin olisi viljelty erikseen.

    Hernevaltainen seos ei tarvitse paljoakaan typpilannoitusta ja herneen jälkivaikutus on hyvä. Rikkakasvit ovat ongelmana hernevaltaisessa seoksessa. Viljavaltaisessa seoksessa puolestaan herneen osuus sadosta jää melko alhaiseksi. Sen sijaan sadon saanti on varmempaa, sillä vilja tuottaa tällöin satoa normaalisti, eikä rikkakasveista ole suurempaa haittaa. Seoskasvustoa vaivaavat samat taudit kuin puhtaitakin kasvustoja. Hernettä saisi viljellä samalla lohkolla vain joka viides vuosi, sillä kasvitaudit lisääntyvät helposti herneen yksipuolisessa viljelyssä.

    Lähteet:

    Källander, I. 1993a. Herne ja öljykasvit. Teoksessa: Luonnonmukainen maanviljely. s. 378-391.

    Källander, I. 1993b. Viljat. Teoksessa: Luonnonmukainen maanviljely. s. 319–351.

    Laine, A. & Vuorinen, M. 2008. Herne. Teoksessa: Kangas, A. & Harmoinen, T. (toim.). Peltokasvilajikkeet 2008. ProAgria Maaseutukeskusten Liiton julkaisuja nro 1050. Tieto tuottamaan 122. s. 55–58.

     

    Kevätvehnä, Triticum aestivum L.

    Vehnä on yksi vanhimmista ja tärkeimmistä viljelykasveista maailmassa. Se on eniten viljelty viljalaji etenkin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, mutta sitä viljellään runsaasti myös Australiassa, Argentiinassa, Venäjällä ja Kiinassa. Ennakkotietojen mukaan vuonna 2013 vehnän viljelyala oli Suomessa 216 500 hehtaaria, joka on 9,5 % kaikesta käytössä olevasta maatalousmaasta. Vuosina 2001–2011 kevätvehnän keskisato Suomessa on ollut 3610 kg/hehtaari.

    Suomen olosuhteissa vehnä on viljelykasveistamme haastavin viljeltävä. Vehnän kasvukausi on pitkä ja se on vaatelias maaperän suhteen. Pitkä kasvukausi kuitenkin mahdollistaa hitaasti mineralisoituvan eloperäisen lannoituksen hyväksikäytön. Siksi kevätvehnä sopii hyvin luonnonmukaiseen viljelyyn. Vehnän viljelyyn sopii lämmin, hallalta suojattu kivennäismaa (savi- tai hietamaa) sekä multamaa. Maan rakenteen ja vesitalouden tulisi olla kunnossa. Lohkon pH tulisi olla yli 6,0. Vehnä tarvitsee runsaasti ravinteita, ennen kaikkea typpeä. Esikasviksi sopiikin siksi apilanurmi, viherlannoitusnurmi tai herne-kaura. Kevätvehnä kylvetään keväällä huhti-toukokuussa, ne kasvavat yhden kasvukauden ajan ja sato korjataan syyskesällä.

    Kevätvehnälajikkeen tulee olla satoisa ja kuitenkin riittävän aikainen. Lujakortisuus sekä korkea ja kestävä sakoluku ovat tärkeitä viljelyvarmuuden kannalta. Sakoluku kuvaa viljan itämisen astetta. Se on pitkälti lajikeominaisuus, mutta sen kehitys riippuu vallitsevista sääoloista. Alhainen sakoluku kertoo jyvässä olevan voimakasta entsyymitoimintaa, minkä seurauksena tärkkelys ja valkuainen on alkanut pilkkoutua.

    Kevätvehnän kilpailukyky rikkakasveja vastaan on huono, koska se on harvakasvuinen ja päästää runsaasti valoa läpi. Pitkästä korsi altistaa viljaa lakoontumiselle, mutta pitkäkortisuudesta näyttäisi olevan hyötyä vehnän luomuviljelyssä. Pitkäkortisten lajikkeiden kilpailukyky rikkaruohoja vastaan on parempi. Niillä on yleensä myös laaja ja vahva juuristo. Siten ne ovat poudankestävämpiä kuin lyhytkortiset lajikkeet. Rikkaruohojen säätelemiseksi tulisi käyttää riittävän monipuolista viljelykiertoa. Savimailla voidaan käyttää tasausäestystä ja muutamalla päivällä viivästettyä kylvöä. Aluskasviksi sopii puna-, valko- tai persianapila. Ne vähentävät rikkaruohottumista. Rikkaäestys suoritetaan tarvittaessa 2-3–lehtivaiheessa.

    Lähteet:

    Källander, I. 1993. Viljat. Teoksessa: Luonnonmukainen maanviljely. s. 319–351.

    Salo, Y., Erlund, P. & Jalli, M. Kevätvehnä. Teoksessa: Kangas, A. & Harmoinen, T. (toim.). Peltokasvilajikkeet 2008. ProAgria Maaseutukeskusten Liiton julkaisuja nro 1050. Tieto tuottamaan 122. s. 34-38.

    MTT. Vehnä. Maatiaistietopankki. Viitattu 18.7.2013.https://portal.mtt.fi/portal/page/portal/www/Tietopaketit/Kasvigeenivara....

    Mäkelä, P. & Yli-Halla, M. 2008. Viljat. Teoksessa: Seppänen, M. (toim.). Peltokasvien tuotanto. Opetushallitus. s. 47–65.

    Rajala, J. 1995. Peltokasvien luonnonmukainen viljely. Teoksessa: Rajala, J. Luonnonmukainen maatalous. Helsingin yliopiston maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja 38. s. 185–212.

    Tike. 2013. Viljelykasvien sato 2012. MMM:n palvelukeskus. Viitattu 18.7.2013. Julkaistu 14.2.2013. http://www.maataloustilastot.fi/sato-ja-viljasadon-laatu-2012_fi.

    Tike 2013. Käytettävissä oleva maatalousmaa vuonna 2013 – ennakkotiedot 30.5.2013. MMM:n tietopalvelukeskus. Viitattu 11.7.2013. Julkaistu 30.5.2013.http://www.maataloustilastot.fi/k%C3%A4yt%C3%B6ss%C3%A4-oleva-maatalousm....

    Vilja-alan yhteistyöryhmä. 2013. Vinkkejä erityyppisten vehnien viljelyyn. Maa- ja metsätalousministeriö. Verkkojulkaisu. Viitattu 18.7.2013.http://vyr.fi/www/fi/liitetiedostot/tuotanto_ja_viljelytietoa/viljelyopp...

     

    Kaura, Avena sativa L.

    Maailmanlaajuisesti kauran viljely on vähäistä. Suomessa sen sijaan kauranviljelyllä on vankka asema, yli neljäsosa Suomessa tuotetusta viljasta on kauraa. Suomi olikin vuonna 2011 rahallisessa arvossa mitattuna maailman kolmanneksi suurin kaurantuottaja Kanadan ja Venäjän jälkeen. Vuoden 2013 ennakkotietojen mukaan kauran viljelyala Suomessa oli 368 200 hehtaaria, tämä on 16,1 % kaikesta käytössä olevasta maatalousmaasta. Kauran keskisato vuosina 2001–2011 on ollut Suomessa 3210 kg/hehtaari. Suotuisinta kauran viljelyaluetta ovat I-III –vyöhykkeet, sitä kuitenkin viljellään aina IV–vyöhykkeen edullisimmilla alueilla asti.

    Kaura eroaa muista viljakasveista jyvän korkean rasvapitoisuuden suhteen. Kauran valkuaisaineessa on myös enemmän välttämättömiä aminohappoja, erityisesti lysiiniä, kuin muissa viljoissa. Suomessa viljeltävä kaura on kuorellista. Kuori lisää viljan kuitupitoisuutta, mikä on ihmisravitsemuksen kannalta hyvä, mutta viljan rehukäytön kannalta huono asia. Kuorelliset lajikkeet ovat kuitenkin viljelyvarmempia ja niiden jyvät kestävät vioittumatta paremmin puintia, kuivausta ja varastointia.

    Kaura on rehuviljoista (ohra, kaura ja erilaiset seosviljat) vaatimattomin kasvupaikan suhteen. Suhteellisen syvän juuristonsa ansiosta se kasvaa hyvin useimmilla mailla, sekä jäykillä savimailla, laihoilla hiekkamailla että kosteilla suomailla. Viljalajeista kaura sietää parhaiten happamia maita ja maan tiivistymistä. Kaura ottaa ravinteita tasaisesti pitkin kasvukautta ja se hyötyy eniten keskikesällä maasta vapautuvasta typestä.  Se myös hyödyntää tehokkaasti maan vaikealiukoisia ravinteita. Hyvillä peltomailla viljeltäessä kaura voi kärsiä mangaanin puutteesta. Osittain puute voi johtua maan huonosta rakenteesta ja muiden ravinteiden ylitarjonnasta. Korkea pH vähentää aina mangaanin saatavuutta.

    Kaura ei ole kovin vaatelias esikasvin suhteen, parhaita esikasveja ovat kuitenkin nurmi ja peruna. Kaura itse on hyvä esikasvi muille kasveille, koska sillä sanotaan olevan maata puhdistava vaikutus. Tavalliset muita viljoja vaivaavat tyvitaudit eivät ole ongelma kauralla. Lisäksi kauran juuristo suosinee sieniä, jotka vaikuttavat taudinaiheuttajiin antibioottisesti. Kaura kilpailee hyvin rikkakasvien kanssa, sillä se lähtee nopeasti kasvuun ja se varjostaa hyvin tiheän kasvustonsa ansiosta.

    Lähteet:

    FaoStat. 2013. Food and Agricultural commodities production. Top production – oats – 2011. Viitattu 18.7.2013.http://faostat.fao.org/site/339/default.aspx.

    Källander, I. 1993. Viljat. Teoksessa: Luonnonmukainen maanviljely. s. 319–351.

    Vuorinen, M., Kangas, A. & Jalli, M. 2008. Kaura. Teoksessa: Kangas, A. & Harmoinen, T. (toim.). Peltokasvilajikkeet 2008. ProAgria Maaseutukeskusten Liiton julkaisuja nro 1050. Tieto tuottamaan 122. s. 49-54.

    Mäkelä, P. & Yli-Halla, M. 2008. Viljat. Teoksessa: Seppänen, M. (toim.). Peltokasvien tuotanto. Opetushallitus. s. 47–65.

    Rajala, J. 1995. Peltokasvien luonnonmukainen viljely. Teoksessa: Rajala, J. Luonnonmukainen maatalous. Helsingin yliopiston maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja 38. s. 185–212.

    Tike. 2013. Viljelykasvien sato 2012. MMM:n palvelukeskus. Viitattu 18.7.2013. Julkaistu 14.2.2013. http://www.maataloustilastot.fi/sato-ja-viljasadon-laatu-2012_fi.

    Tike 2013. Käytettävissä oleva maatalousmaa vuonna 2013 – ennakkotiedot 30.5.2013. MMM:n tietopalvelukeskus. Viitattu 11.7.2013. Julkaistu 30.5.2013.http://www.maataloustilastot.fi/k%C3%A4yt%C3%B6ss%C3%A4-oleva-maatalousm....

    Vilja-alan yhteistyöryhmä. 2013. Kaura rehuna. Maa- ja metsätalousministeriö. Verkkojulkaisu. Viitattu 18.7.2013.http://vyr.fi/www/fi/liitetiedostot/tuotanto_ja_viljelytietoa/viljelyopp...

     

    Ruokohelpi, Phalaris arundinacea L.

    Ruokohelpi on monivuotinen heinäkasvi, joka kasvaa villinä yleisesti koko Suomessa. Viljeltyä ruokohelpeä hyödynnetään pääasiassa bioenergian lähteenä. Ruokohelpeä pidettiin potentiaalisimpana bioenergiakasvina, sillä kasvi on erittäin satoisa ja pitkäikäinen. Satovuosina voidaan korjata 5-8 tonnin hehtaarisatoja ja satoa voidaan korjata jopa 15 vuoden ajan. Vuonna 2013 ruokohelpeä on viljelyksessä 8700 hehtaarilla, määrä on pudonnut viime vuosina voimakkaasti viljelysopimuksien purkamisen myötä. Ruokohelven viljelyala oli Suomessa korkeimmillaan vuonna 2007, jolloin sitä kasvoi 19000 hehtaarin alalla. Bioenergiakasvina ruokohelpi osoittautui kuitenkin pettymykseksi, sillä se käy vain heikosti kaupaksi voimalaitoksille. Ruokohelpi on ongelmallinen polttoaine etenkin vanhemmissa voimalaitoksissa, jotka perustuvat puun ja turpeen polttamiseen. Ruokohelpi tukkii energialaitosten kuljettimia ja se täytyy polttaa seoksena muiden polttoaineiden kanssa. Lisäksi ruokohelven energiatiheys on huomattavasti matalampi kuin muiden perinteisten kotimaisten kiinteiden polttoaineiden.

    Ruokohelpeä voidaan hyödyntää märehtijöiden ruokinnassa. Sopivissa olosuhteissa ruokohelpi tuottaakin suurempia kuiva-ainesatoja kuin muut nurmikasvit. Ongelmallista on kuitenkin ruokohelven sulavuus, joka heikkenee nopeasti kasvukauden aikana. Rehukäyttöön niitettäessä ruokohelvestä tulisi ottaa kolme satoa kasvukaudessa. Kahden niiton järjestelmässä niittojen väli muodostuu liian pitkäksi ja ruokohelven sulavuus ehtii heikentyä liikaa. Ruokohelvestä tehty rehu sopii hyvin emolehmien talviaikaiseen ruokintaan. Sen sijaan lypsylehmien ja loppukasvatettavien sonnien ruokintaan se soveltuu heikosti, sillä nämä eläinryhmät tarvitsevat paremmin sulavaa rehua.

    Ruokohelpikasvusto lisääntyy sekä suvullisesti siemenistä että suvuttomasti juurakon avulla. Vahvan juurakkonsa ansiosta ruokohelpi kestää hyvin muokkausta. Ruokohelven hävityksessä toimivaksi menetelmäksi on havaittu kahden sadon ottaminen kasvustosta, glyfosaattiruiskutus yksi tai kaksi kertaa kasvukaudessa, hyvä muokkaus samana vuonna, kevätviljan kylvö kahtena seuraavana vuonna ja syyskyntö. Luonnonmukaisessa tuotannossa olevien peltolohkojen kannalta on ongelmallista, että luomuviljelyssä kasvinsuojeluruiskutusten käyttö ei ole sallittua, eikä mekaaninen torjunta yksistään riitä ruokohelven torjuntaan.

    Lähteet:

    Isolahti, M., Lamminen, P. & Huuskonen, A. 2006. Ruokohelven käyttökelpoisuus rehukasvina. Julkaisussa: Maataloustieteen Päivät 2006 (verkkojulkaisu).
    Suomen Maataloustieteellisen Seuran julkaisuja no 21. Toim. Anneli Hopponen. Viitattu 11.7.2013. Saatavilla Internetissä:http://www.smts.fi/pos06/0502.pdf.

    Maaseudun tulevaisuus. 2012. Ruokohelpi kelpaa huonosti voimaloille. Viitattu 11.7.2013. Julkaistu 13.2.2012.http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/maatalous/ruokohelpi-kelpaa-huonosti-....

    Pahkala, K., Isolahti, M., Partala, A., Suokannas, A., Kirkkari, A.-M., Peltonen, M., Sahramaa, M., Lindh, T., Paappanen, T., Kallio, E. & Flyktman, M. 2005. Ruokohelven viljely ja korjuu energian tuotantoa varten. Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus. 2. korjattu painos. 31 s. Saatavilla Internetissä: http://www.mtt.fi/met/pdf/met1b.pdf.

    Seppänen, M., Mäkelä, P. & Yli-Halla, M. 2008. Peltoenergiakasvit. Teoksessa: Peltokasvien viljely. Seppänen, M., Mäkelä, P., Yli-Halla, M., Helenius, J., Kallela, M., Stoddard, F. & Teeri, T. s. 140-143.

    Tike 2007. Käytettävissä oleva maatalousmaa vuonna 2007. MMM tietopalvelukeskus. Viitattu 11.7.2013. Julkaistu 14.12.2007.http://www.maataloustilastot.fi/kaytossa-oleva-maatalousmaa-2007_fi.

    Tike 2013. Käytettävissä oleva maatalousmaa vuonna 2013 – ennakkotiedot 30.5.2013. MMM:n tietopalvelukeskus. Viitattu 11.7.2013. Julkaistu 30.5.2013.http://www.maataloustilastot.fi/k%C3%A4yt%C3%B6ss%C3%A4-oleva-maatalousm....

    Turun sanomat. 2011. Ruokohelpi petti odotukset. Viitattu 11.7.2013. Julkaistu 4.11.2011.http://www.ts.fi/mielipiteet/paakirjoitukset/273540/Ruokohelpi+petti+odo....

    Virkkunen, E., Nikkari, S. & Reinikainen, O. Ruokohelven viljelyn riskit. Maataloustieteen Päivät 2012 (verkkojulkaisu). Suomen Maataloustieteellisen Seuran julkaisuja no 28. Toim. Nina Schulman ja Heini Kauppinen. Viitattu 11.7.2013. Julkaistu 15.1.2012. Saatavilla Internetissä:http://www.smts.fi/Kasvintuotanto_jalostuu/Virkkunen_Ruokohelven.pdf.

    Yle. 2011. Vapo: Ruokohelpi olikin energiafloppi. Viitattu 11.7.2013. Julkaistu 3.11.2011.http://yle.fi/uutiset/vapo_ruokohelpi_olikin_energiafloppi/5447274. 

     

    Hevonhierakka, Rumex longifolius

    Tatarkasvien heimoon kuuluva monivuotinen ruoho, joka on 60–120 cm korkea ja joka leviää voimakkaasti siemenistä. Hevonhierakkaa esiintyy yleisesti lähes koko Suomessa, se on harvinaisempi vain Lapin pohjoisosissa. Hevonhierakka kukkii heinä-syyskuussa ja se kasvaa viljelyksillä, tienvarsilla, rannoilla, puutarhoissa ja kaatopaikoilla. Hevonhierakka viihtyy typpipitoisessa, fosforipitoisuudeltaan niukassa, happamassa maaperässä ja sen on huomattu karttavan emäksisiä kasvualustoja. Hevonhierakka sietää hyvin kuivuutta. Hevonhierakkaa esiintyy tyypillisesti monivuotisilla nurmikasvustoilla ja se hyötyy eläinten laidunnuksesta.

    Hevonhierakka ei kelpaa karjan ravinnoksi ja siten se jää rauhassa jatkamaan sukua kilpailevien kasvien kadottua parempiin suihin. Sillä on voimakas pysty pääjuuri ja hyvä kyky lisääntyä katkenneista juurenkappaleista, joten se pystyy tehokkaasti pitämään valtaamansa kasvupaikan. Kookkaassa hierakkayksilössä voi kehittyä yli 15 000 siementä. Ne leviävät mm. heinänsiemenen joukossa, palamattomassa karjanlannassa ja puintijätteiden mukana. Hierakat ovat talventörröttäjiä, joiden siemenet voivat levitä tuulen mukana hankea pitkin. Siemenet itävät keväällä lähellä maanpintaa. Ne säilyttävät itävyytensä vuosikymmeniä, joten maasta saattaa muokkauksen yhteydessä nousta pintaan itämiskykyisiä siemeniä, vaikka hierakoita ei paikalla enää kasvaisikaan.

    Tavanomaisessa tuotannossa hevonhierakkaa voidaan torjua nurmien rikkatorjuntaan tarkoitetuilla valmisteilla apilattomista nurmista, apilattomien nurmien suojaviljoista ja syysviljoista. Hevonhierakkaa voidaan torjua tehokkaasti myös niittämällä, kitkemällä, vuoroviljelyllä ja kesannoinnilla. Hoitoniitot tulee tehdä aina ennen kuin kasvit alkavat muodostaa siemeniä. Myös maan muokkaus vähentää hevonhierakkaa.

    Hevonhierakalla on kymmeniä eri nimityksiä, joista useimmat liittyvät hevoseen, mm. hepohiera, hepohäntä ja hevonhörö. Kasvin suomalainen nimi johtuu ilmeisesti kuivettuneen ja ruskettuneen kukinnon hevosen häntää muistuttavasta ulkonäöstä.

    Lähteet:

    Farmit.net. Rikkakasvien tunnistuskuvat. Hevonhierakka. Viitattu 11.7.2013.http://www.farmit.net/kasvinviljely/kasvinsuojelu/rikkakasvit/tunnistusk...

    Källander, I. 1993. Rikkaruohot ja rikkaruohojen säätely. Teoksessa: Luonnonmukainen maanviljely. s. 256-303.

    Luontoportti. 2013. Hevonhierakka. Viitattu 11.7.2013.http://www.luontoportti.com/suomi/fi/kukkakasvit/hevonhierakka

    Piirainen, M. 2002. Rikkaruohot. WSOY, Porvoo. 158 s.

    Tolppa, R. 2007. Nurmet tuottaviksi – tukevat peruseväät hevoselle. Pro Hevonen 2/2007. Viitattu 11.7.2013. Saatavilla Internetissä:http://portal.mtt.fi/portal/page/portal/Artturi/Hevoset/Artikkelikirjast...

    Yrttitarha. Hierakat. Viitattu 11.7.2013. http://www.yrttitarha.fi/kanta/hierakat/

     

    Hukkakaura,  Avena fatua, Avena ludovicina ja Avena sterilis

    Hukkakaura on 50–160 cm korkea yksivuotinen heinä, joka muistuttaa suuresti viljeltyä kauraa, mutta on tätä kaikin puolin kookkaampi. Hukkakaura haittaa etenkin viljanviljelyä ja kylvösiementuotantoa. Hukkakaura ei ole myrkyllinen, mutta se lisääntyy nopeasti ja leviää tehokkaasti. Se on myös erittäin vaikeasti hävitettävissä, sillä siemenet voivat säilyä vuosikausia itämiskykyisenä maaperässä. Vuonna 2012 16,5 % Suomen peltoalasta oli hukkakauran saastuttamaa. Pahiten saastuneita alueita ovat Pohjanmaa, Uusimaa ja Varsinais-Suomi, joiden alueella hukkakauraa esiintyy 27–33 % peltoalasta. Hukkakauran saastuttamien alueiden määrä on lisääntynyt. Vuosina 2006 ja 2000 hukkakauran saastuttamien alojen määrä oli vain 11 %.

    Hukkakauran torjunnasta on myös säädelty laissa ja asetuksissa (Laki hukkakauran torjunnasta 185/2002, Asetus hukkakauran torjunnasta 326/2002, Maa- ja metsätalousministeriön asetus hukkakaurasta kylvösiementuotannossa 43/2002). Näiden säädösten mukaan viljelmän tai sen läheisyydessä sijaitsevien alueiden haltijoiden on huolehdittava hukkakauran esiintymisen ja leviämisen estämisestä. Viranomaisten ja alueen haltijan on myös ilmoitettava viipymättä maaseutuelinkeinoviranomaiselle havaitsemistaan hukkakauraesiintymistä.

    Hukkakauran esiintyminen pellolla liittyy usein huonoon viljelykiertoon. Hukkakauraa esiintyy ennen kaikkea kevätviljojen jatkuvassa viljelyssä, erityisesti kevätvehnässä. Hukkakauran itämistahti on sopeutunut kevätviljojen viljelyyn. Sen sijaan syksyllä kylvettäviä kasveja vastaan hukkakaura ei pysty pitämään puoliaan. Myöskään nurmessa sillä ei ole mahdollisuuksia kasvaa, vaan siemenet joutuvat lepäämään maassa kunnes nurmi kynnetään. Sateiset keväät ja kesät ovat hukkakauran kannalta haastavia, sillä hukkakauran siemenet leviävät kevyinä tulvien mukana erityisen helposti uusille alueille.

    Hukkakaura itää lähinnä keväällä muokkausten jälkeen. Itäminen tapahtuu valosta riippumatta, jolloin kilpailu valosta ei rajoita sen itävyyttä. Matalassa muokkauksessa suuri osa siemenistä menettää itävyytensä. Eniten hukkakauran siemeniä säilyy elossa, kun ne kynnetään syvälle maahan. Hukkakauran muokkauskerrokseen itämislepoon jäävät siemenet kuolevat muutaman vuoden kuluessa lähinnä pieneliötoiminnan ansiosta. Pieneliötoimintaa tukevat toimet ehkäisevätkin siksi hukkakauran leviämistä.
    Varhainen kevätmuokkaus ja viivästetty kylvö saattaa siten varsinkin multavalla maalla tehota hyvin hukkakauraan, kun jo oraalle ehtineet kasvit tuhoutuvat. Parhaiten pientä viivytystä kylvössä voidaan käyttää viherrehunurmilla tai perustettaessa monivuotinen nurmi ilman suojakasvia.

    Tasapainoinen viljelykierto, johon kuuluu nurmia ja syysviljoja, on tärkein toimenpide hukkakauran torjumiseksi luonnonmukaisessa tuotannossa. Monipuolisessa viljelykierrossa hukkakaura ei muodosta koskaan suurta ongelmaa eikä siksi ole vaikea rikkaruoho luomuviljelyssä. Käsinkitkentä riittää yleensä pitämään hukkakauran hallinnassa siellä, missä sen esiintyminen on vähäistä. Hukkakaura leviää siemenestä eli peruskeino sen torjumiseksi on puhdas siemen.

    Lähteet:
    Evira. 2006. Hukkakaurasaastunnat v. 2006. Viitattu 16.7.2013. Saatavilla Internetissä:http://www.evira.fi/files/attachments/fi/kasvit/siemenet/tilastot/hukkak....

    Evira. 2012. Hukkakaurasaastunnat v. 2012. Viitattu 16.7.2013. Saatavilla Internetissä:http://www.evira.fi/files/attachments/fi/kasvit/hukkakaura/hukkakaurasaa....

    Evira 2013. Tulvat levittävät hukkakauraa. Viitattu 16.7.2013. Julkaistu 28.8.2012.http://www.evira.fi/portal/fi/kasvit/viljely+ja+tuotanto/hukkakaura/torj....

    Källander, I. 1993. Rikkaruohot ja rikkaruohojen säätely. Teoksessa: Luonnonmukainen maanviljely. s. 256-303.

    MMM. 2007. Selvitys hukkakauralainsäädännön vaikutuksista 2007. Työryhmämuistio
    mmm 2007:18. 12 s. Saatavilla Internetissä:http://www.mmm.fi/attachments/mmm/julkaisut/tyoryhmamuistiot/2007/5tFetM....

    Piirainen, M. 2002. Rikkaruohot. WSOY, Porvoo. 158 s.

     

    Peltovalvatti,  Sonchus Arvensis

    Peltovalvatti on 40–150 cm korkea maitiaisnesteellinen monivuotisruoho, joka kukkii heinä-elokuussa keltaisin kukin. Se on hyvin yleinen maan etelä- ja lounaisosissa, Pohjois-Suomessa se on uudempi ja jokseenkin harvinainen tulokas. Peltovalvattia esiintyy hyvin monenlaisilla viljelmillä, erityisesti se suosii typpi- ja humuspitoisia hiesu- ja savimaita. Peltovalvatti on viime vuosikymmeninä runsastunut ja laajentanut kasvualuettaan, mihin ainakin osasyynä lienee yksipuolinen, viljelykierroton kevätviljojen viljely.

    Peltovalvatti on sitkeä kasvi, jonka vaakasuora pääjuuristo on maassa noin 10–20 cm syvyydessä. Veden- ja ravinnonottojuuret yltävät yli metrin syvyyteen. Peltovalvatti kestääkin hyvin pintamaan kuivumista, mutta voi samalla osoittaa syvemmällä maassa olevan riittävästi kosteutta. Juuret ovat hauraita ja katkeilevat helposti maata muokatessa. Melko pienestäkin maanpinnan lähelle nousseesta kappaleesta voi kasvaa uusi kasvi. Peltovalvatti lisääntyy myös siemenistä, joita kukin kasvi tuottaa useita tuhansia. Siemenet itävät parhaiten noin 0,5-3 cm syvyydessä. Lenninhaivenelliset siemenet leviävät tuulen avulla, mutta myös mm. puintijätteiden sekä viljan ja heinän siemenen mukana.

    Peltovalvatti kuuluu vuosittain muokattavien maiden pahimpiin rikkaruohoihin. Peltovalvatin torjumiseksi kylvösiemenen on oltava puhdasta. Maa on muokattava huolellisesti ja melko myöhään. Viljelykasvustot on hyvä pitää tiheinä ja reheväkasvuisina. Toistuva kitkeminen ja haraaminen ovat yleensä tarpeen. Kesannointi auttaa yleensä peltovalvatin vähentämisessä. Nurmista peltovalvattia torjutaan niittämällä kasvustot hyvissä ajoin ennen siementen kypsymistä, mielellään kaksi tai kolme kertaa kesässä.

    Lähteet:

    Piirainen, M. 2002. Rikkaruohot. WSOY, Porvoo. 158 s.

    Piirainen, M., Piirainen, P. & Vainio, H. 1999. Kotimaan luonnonkasvit. WSOY, Porvoo. 511 s.

     

    Pelto-ohdake, Cirsium Arvense

    Pelto-ohdake on 40–120 cm korkea pystykasvuinen himmeänvihreä monivuotisruoho. Pelto-ohdake kukkii heinä-syyskuussa sinipunaisin kukin ja sen lehdet ovat piikikkäät. Se on hyvin yleinen Etelä-Suomessa, Pohjois-Suomessa, suunnilleen Perämeren pohjukasta pohjoiseen, se on nuori tulokas ja edelleen melko harvinainen.

    Rikkaruohona pelto-ohdaketta esiintyy hyvin monenlaisilla viljelyksillä. Se suosii savipitoisia, kuivahkoja tai tuoreita, ravinteikkaita ja typpipitoisia kivennäismaita ja karttaa hiekkamaita. Vuosittain muokattavien viljelmien lisäksi sitä on yleisesti mm. heinänurmissa.

    Pelto-ohdake on varsin haitallinen rikkaruoho, joka muodostaa tiheitä ja peittäviä kasvustoja ja käyttää runsaasti pellon ravinnevaroja ja vettä. Kukin emiyksilö tuottaa joitakin tuhansia siemeniä, jotka putoavat suoraan kasvupaikalleen, leviävät lenninlaitteensa avulla tuulen mukana tai kulkeutuvat siementavaran, puintijätteiden tai heinän joukossa. Siemenet itävät lähellä maan pintaa, parhaiten alle 1 cm syvyydessä ja voivat säilyttää itävyytensä ainakin joitakin vuosia. Paikallisesti tehokkain leviämistapa on kuitenkin pelto-ohdakkeen juuristo.

    Pelto-ohdake kasvattaa jopa yli kahden metrin syvyyteen ulottuvan juurakon, jossa maajuuret kasvavat sekä pysty- että vaakasuorina. Juurisilmuista hakeutuu yhä uusia versoja maan pintaan ja ne muodostavat uusia kasviyksilöitä. Laajan juurakkonsa takia pelto-ohdake on lähes mahdoton hävitettävä.  Syväjuuria ei pysty hävittämään, ainoa keino on heikentää niitä versojen jatkuvalla poistamisella ja kasvin jatkuvalla leikkaamisella. Juuret eivät pysy elossa ilman lehtien keräämää ravintoa.  Pelto-ohdaketta torjutaan käyttämällä puhdasta kylvösiementä, kitkemällä, haraamalla sekä niittämällä kasvustoja ennen siementen kypsymistä, muokattavalla kesannolla tai vaihtoehtoisesti pitkäikäisellä nurmella.

    Lähteet:

    Ginsburg, G. 2010. Rikkakasvit – tunnista ja hävitä. Minerva Kustannus Oy. 128 s.

    Piirainen, M. 2002. Rikkaruohot. WSOY, Porvoo. 158 s

    Piirainen, M., Piirainen, P. & Vainio, H. 1999. Kotimaan luonnonkasvit. WSOY, Porvoo. 511 s.

     

    Peltokanankaali, Barbarea Vulgaris

    Peltokanankaali on 30–60 cm korkea kaksi- tai monivuotinen ruoho. Se kukkii touko-kesäkuussa kirkkaankeltaisin kukin. Maallikon silmään peltokanankaali voi muistuttaa hieman rypsiä. Peltokanankaali on yleinen suurimmassa osassa Suomea, pohjoisessa tosin hieman harvinaisempi. Peltokanankaali kasvaa ojissa ja tienvierillä, kesantomailla, nurmikoilla ja heinikoissa sekä pihoilla. Se on tyypillinen nurmirikkaruoho. Maaperän suhteen peltokanankaali ei ole nirso, mutta viihtyy parhaiten ravinteikkaassa, tuoreessa ja kuohkeassa maassa.

    Peltokanankaali leviää siemenistä, joita kukin yksilö tuottaa 1000–10 000 kappaletta. Siemenet leviävät heinän- ja nurmensiemenen sekä karjanlannan joukossa. Ne itävät yleensä keväällä-alkukesällä maan pintaosissa, parhaiten alle 1 cm syvyydessä. Ensimmäisenä kesänä se kasvattaa talvehtivan lehtiruusukkeen, joka seuraavan vuonna kasvaa kukkivaksi yksilöksi.

    Peltokanankaali ei maita karjalle, sillä sen varsi on sitkeä ja puiseva. Kasvia torjutaan kitkemällä tai niittämällä ennen siementen kypsymistä. Jos kasvustot ryöstäytyvät kovin runsaiksi, niistä pääsee parhaiten eroon avokesannoinnilla. Kitkennällä ja niittämisellä peltokanankaali saattaa hävitä vähitellen kokonaan, sillä kasvi kuolee yleensä kahden vuoden jälkeen.

    Peltokanankaali kelpaa myös ihmisravinnoksi. Se kuuluu eniten C-vitamiinia sisältävien villivihannesten joukkoon. Nuoret lehdet sopivat sellaisinaan salaattiaineksiksi, nupulla olevat kukintohaarat voi keittää ja käyttää parsakaalin tavoin. Maku on voimakas ja hieman pippurinenkin.

    Lähteet:

    Ginsburg, G. 2010. Rikkakasvit – tunnista ja hävitä. Minerva Kustannus Oy. 128 s.

    Piirainen, M. 2002. Rikkaruohot. WSOY, Porvoo. 158 s

    Piirainen, M., Piirainen, P. & Vainio, H. 1999. Kotimaan luonnonkasvit. WSOY, Porvoo. 511 s.

     

    Syysruis,  Secale Cereale

    Ruis on suhteellisen kestävä ja vähän ravinteita vaativa viljalaji. Syysruista voidaan viljellä viljelyvyöhykkeillä I – III. Pohjoisimmilla alueilla tulee viljellä vain talvenkestävimpiä suomalaisia populaatiolajikkeita. Vuonna 2013 rukiin viljelyala oli ennakkotietojen mukaan 11 500 hehtaaria, mikä on vain 0,5 % kaikkien viljelykasvien osuudesta. Vielä 1950-luvulla ruisala oli yli kolminkertainen nykyiseen verrattuna. Vuosina 2001–2011 rukiin keskisato Suomessa on ollut 2490 kg/hehtaari. Ruista viljellään pääasiassa ihmisravinnoksi. Eläinten rehuksi ruis ei sovellu kovin hyvin, sillä siinä on maittavuutta ja sulavuutta heikentäviä haitta-aineita.

    Ruista voidaan viljellä myös karummilla mailla ja kuivilla hiekkamailla. Kuitenkin korkeaan satotasoon pyrittäessä kasvualustan on oltava hyvässä kunnossa. Syysruis viihtyy savi- ja hietamailla, mutta multa- ja turvemaat eivät ole rukiin viljelyyn suositeltavia. Ruis sietää myös melko hapanta maata, pH voi olla välillä 5,5 - 7,0. Leipäviljan tuotannossa liian hapan maa ei kuitenkaan ole suositeltavaa. Syyskylvöinen ruis kylvetään elokuun loppupuolella, se orastuu syksyllä, talvehtii ja niiden sato korjataan seuraavana kasvukautena syyskesällä. Ruislohko on syksyn ja talven vihreänä, jolloin se suojaa maata eroosiolta ja ravinteiden huuhtoutumiselta.

    Ruis on yksi parhaiten luomuviljelyssä menestyvistä viljalajeista. Sen satotasot ovat olleet typpeä keräävän palkokasvin jälkeen lähes yhtä suuret kuin tavanomaisesti viljeltynä väkilannoitteita käyttäen. Etenkin rukiinviljelyn katetuottolaskelmat kestävät hyvin vertailun tavanomaisesti tuotetun rukiin kanssa. Rukiin syys- ja kevätmuodot kilpailevat hyvin rikkakasveja vastaan, sillä ne ovat pitkäkortisia ja aikaisin keväällä kasvavia. Rukiilla on myös allelopaattisia ominaisuuksia, eli se erittää aineita, jotka hillitsevät muiden kasvilajien kasvua. Tämän vuoksi hyvin talvehtineessa ruishalmeessa rikkakasvit eivät yleensä aiheuta ongelmia. Laajan juuristonsa ansiosta ruis hyödyntää pellon ravinteita erinomaisesti. Lisäksi rukiin viljely tasapainottaa luomuviljatilan viljelykiertoa, joka helposti painottuu kevätkylvöisiin kasveihin. Satokauden ruuhkahuiput vähenevät ja kevätkylvöistä hyötyvät rikkakasvikannat taantuvat. Nopeakasvuinen syysruis soveltuu erinomaisesti viljeltäväksi apilapitoisen viherlannoitusnurmen jälkeen, sillä se hyödyntää nurmesta vapautuvat ravinteet tehokkaasti. Myös palkokasvit, joko korjattuna tai maahan muokattuna, ovat hyviä esikasveja rukiille.

    Syysruis on myös erinomainen riistakasvi. Syysrukiin oras tarjoaa talvista viherravintoa muun muassa peltopyille, fasaaneille ja rusakoille. Luomurukiin viljelyn etuna on myös kemiallisten torjunta-aineiden käyttämättömyys. Tavanomaisessa tuotannossa käytetyt kemialliset torjunta-aineet lisäävät peltopyiden poikaskuolleisuutta, koska torjunta-aineet vähentävät poikasten tarvitsemaa hyönteisravintoa. Eräiden Suomessa tehtyjen laskelmien mukaan torjunta-aineiden käytön lopettaminen lisää peltopyyn poikastuotantoa 0,10 peltopyytä per hehtaari. Vastaavasti luomuruishehtaari lisää poikastuotantoa 0,39 peltopyytä per hehtaari.

    Lähteet:

    Källander, I. 1993. Viljat. Teoksessa: Luonnonmukainen maanviljely. s. 319–351.

    Laine, A., Räkköläinen, M. & Jalli, M. 2008. Syysruis. Teoksessa: Kangas, A. & Harmoinen, T. (toim.). Peltokasvilajikkeet 2008. ProAgria Maaseutukeskusten Liiton julkaisuja nro 1050. Tieto tuottamaan 122. s. 22–26.

    Miettinen, A. & Huhtala, A. 2006. Peltopyy ja monimuotoisuuden ohjauskeinot. Maataloustieteen Päivät 2006 (verkkojulkaisu). Suomen Maataloustieteellisen Seuran julkaisuja no 21. Toim. Anneli Hopponen. Viitattu 17.7.2013. Saatavilla Internetissä: http://www.smts.fi/esit06/2304.pdf

    Mäkelä, P. & Yli-Halla, M. 2008. Viljat. Teoksessa: Seppänen, M. (toim.). Peltokasvien tuotanto. Opetushallitus. s. 47–65.

    Rajala, J. 1995. Peltokasvien luonnonmukainen viljely. Teoksessa: Rajala, J. Luonnonmukainen maatalous. Helsingin yliopiston maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja 38. s. 185–212.

    Tike. 2013. Viljelykasvien sato 2012. MMM:n palvelukeskus. Viitattu 18.7.2013. Julkaistu 14.2.2013. http://www.maataloustilastot.fi/sato-ja-viljasadon-laatu-2012_fi.

    Tike 2013. Käytettävissä oleva maatalousmaa vuonna 2013 – ennakkotiedot 30.5.2013. MMM:n tietopalvelukeskus. Viitattu 11.7.2013. Julkaistu 30.5.2013.http://www.maataloustilastot.fi/k%C3%A4yt%C3%B6ss%C3%A4-oleva-maatalousm....

    Vilja-alan yhteistyöryhmä. 2010. Opas rukiin viljelyyn. Maa- ja metsätalousministeriö. Verkkojulkaisu. Viitattu 17.7.2013.http://www.vyr.fi/multimagazine/web/ruisopas/. 

     

    Syysspelttivehnä,  Triticum spelta L.

    Speltti ja tavallinen vehnä ovat samaan sukuun kuuluvia viljakasvilajeja. Speltti on yksi vehnän alkumuodoista ja se on kuorellinen. Kuorellisuus onkin näkyvin ero tavallisen vehnän ja speltin välillä. Myös tähkän rakenteessa on eroja. Siksi speltistä eivät kuoret irtoa puitaessa, vaan speltinjyvät on vielä kuorittava ennen myllytystä. Speltistä on olemassa sekä syys- että kevätlajikkeita.  Suomessa speltin viljely on hyvin vähäistä. Viljeltävät spelttilajikkeet ovat syysmuotoja, sillä kevätlajikkeet eivät ehdi kasvaa Suomessa kesän aikana. Lajikkeet ovat joko aitoja spelttejä tai speltin ja vehnän risteytyksiä.

    Speltti soveltuu hyvin karuihin oloihin ja luonnonmukaiseen viljelyyn. Se on vaatimaton maalajin ja kasviravinteiden suhteen. Speltillä on syvälle ulottuvat juuret, joiden ansiosta se käyttää maaperän ravinnevaroja tehokkaasti hyväkseen. Jyvän vahva kuori puolestaan antaa suojaa kasvitauteja ja tuholaisia vastaan, mikä vähentää torjunta-aineiden tarvetta. Kuorellisina jyvät myös kestävät hyvin varastointia. Paksukuorisuutensa vuoksi speltti kuitenkin orastuu hitaammin kuin muut syysviljat. Speltin pitkä ja heikko korsi lakoontuu helposti, jonka vuoksi typpilannoituksen suhteen tulee olla varovainen. Sadonkorjuu ajoittuu syysrukiin ja – vehnän välille. Tavanomaisessa viljelyssä spelttisato jää yleensä vehnäsatoa pienemmäksi. Sen sijaan karuissa oloissa, jotka verottavat tavallisen vehnän kasvua, speltin satomäärät ovat vehnäsatoa vastaavat. Suomessa speltin talvehtiminen voi olla ongelmallista, joten viljely onnistuu parhaiten eteläisimmillä viljelyvyöhykkeillä. Erityisesti jääpolte ja homeet voivat vaikeuttaa speltin talvehtimista.

    Lähteet:

    Ansalehto, A., Pihala, M. & Niskanen, M. 2000. Luomuviljan erikoiskasveja. Teoksessa: Kuusinen R., Pihala M., Ahlfors K. & Teräväinen H.  (toim.). Luomuviljan tuotanto. Maaseutukeskusten Liiton julkaisuja no 947. Tieto Tuottamaan 86. s. 29–39.

    Eerikäinen, T. 2009. Speltistä vaihtoehto luomutiloille? Tuunattu kalakukko – maa- ja elintarviketalouden verkkojulkaisu. Sisä-Savon seuturyhmä. Viitattu 17.7.2013. http://sss.multiedition.fi/multiMagazine/web/2009/03-2009/2.php.

    Strang, Eila. Speltti. Teoksessa: Luomutila virtuaalikylään. Opinnäytetyö, Hämeen ammattikorkeakoulu. Saatavilla Internetissä:http://www.virtuaali.info/dokumentit/file/luomu/speltti.pdf. 

     

    Puna-apila, Trifolium pratense

    Puna-apila on monivuotinen ja Suomessa eniten viljelty apila. Puna-apilaa voidaan viljellä Lappia myöten. Se voi kasvaa jopa metrin korkuiseksi ja on juuristoltaan voimakas. Syvälle ulottuva paalujuuri on kohtuullisesti haarautunut. Sen ansiosta puna-apila myös kestää hyvin poutaa. Sen sijaan hapenpuutetta ja vesipeittoa apila ei siedä, joten apilalohkon ojitus tulee olla kunnossa. Puna-apilalle optimaalisin maan pH on välillä 5,7–5,9. Tällöin voidaan turvata riittävä hivenaineiden saanti ja typen sidonnan onnistuminen juurinystyräbakteerien avulla. Parhaiten apila viihtyy hyvällä, multavalla savimaalla. Orgaanisen aineen lisääntyminen maassa parantaa apilanurmen kasvua ja pysyvyyttä nurmissa.

    Puna-apila soveltuu parhaiten säilörehunurmiin. Puna-apilan tallauksen kestävyys on huono, joten se kestää heikosti laiduntamista. Apila kannattaa aina viljellä seoksena heinäkasvien kanssa. Rehunurmen apilapitoisuudeksi voidaan suositella 40−50 % kuiva-aineesta. Tällöin pellon typpitase on tasapainossa, rehun raakavalkuaispitoisuus on noin 14 % ja sen syönti-indeksi on korkeimmillaan. Seoksen 50 % apilapitoisuus vastaa noin 100–200 kg/ha typpilannoitusta. Seosviljely lisää sadon määrää. Sato on tällöin myös laadultaan paremmin eläinten rehuksi sopiva kuin puhdaskasvusto. Lisäksi apilan talvehtiminen paranee, nurmen rikkaruohottuminen sekä ravinnehuuhtoutumien riskit vähenevät. Kasvurytminsä puolesta soveltuu parhaiten seosviljelyyn timotein kanssa. Timotei ei myöskään kilpaile yhtä paljon puna-apilan kanssa kuin nurminata. Seosviljelystä ruokonadan kanssa on saatu hyviä kokemuksia varsinkin kuivina kesinä.

    Puna-apilasta erotetaan kolme päämuotoa: aikaiset, keskiaikaiset ja myöhäiset. Suomessa viljellään myöhään kukkivia kantoja. Myöhään kukkivat kannat ovat pitkäikäisiä ja talvenkestäviä, mutta kasvavat odelmaa aikaisin kukkivia huonommin. Pienet puna-apilan taimet ovat hallanarkoja. Puna-apila on arka jääpoltteelle, etenkin alkutalvesta. Apilan taudit juurilaho ja apilamätä sekä heinäkasvien kilpailu huonontavat apilan säilyvyyttä nurmissa. Apilamädän iskiessä viljelyksille on tarpeen pitää useamman vuoden tauko apilanviljelyssä. Kaura ja rypsi ovat hyviä välikasveja apilanurmen viljelyssä, koska niillä sanotaan olevan puhdistava vaikutus apilan tauteja vastaan.

    Puna-apilapitoinen nurmi säilyttää parhaan tuotantokykynsä kaksi satovuotta. Pidempi tuotantoaika olisi kuitenkin edullinen viljelijälle sekä työvoiman käytön että siemenkustannusten kannalta. Apilanurmen tuotantokyvyn lasku kolmantena satovuonna johtunee useista mahdollisista tekijöistä. Näitä ovat kasvitautien, erityisesti Fusarium-sienten lisääntyminen, talvituhot (mukaan lukien tautien, erit. apilamädän, aiheuttama tuho) ja apilakasvuston mekaaninen vioitus ja siitä seuraavat taudit. Lajikevalinnalla voidaan kuitenkin vaikuttaa jonkin verran apilanurmen satoisuuteen, talven- ja taudinkestävyyteen.

    Lähteet:

    Hakala, K. & Jauhiainen, L. 2006. Lajikevalinta ja viljelytoimet avaimina apilanviljelyn menestykseen. Maataloustieteen Päivät 2006 (verkkojulkaisu). Suomen Maataloustieteellisen Seuran julkaisuja no 21. Toim. Anneli Hopponen. Viitattu 17.7.2013. Saatavilla Internetissä:http://www.smts.fi/pos06/1101.pdf.

    Källander, I. 1993. Viherlannoitus. Teoksessa: Luonnonmukainen maanviljely. s. 140–201.

    Niskanen, M. & Huhta, H. 2008. Puna-apila. Teoksessa: Kangas, A. & Harmoinen, T. (toim.). Peltokasvilajikkeet 2008. ProAgria Maaseutukeskusten Liiton julkaisuja nro 1050. Tieto tuottamaan 122. s. 79–80.

    Nykänen, A., Hannukkala, A., Rinne, M. & Salo, T. 2010. Palkokasvit nurmitilan kierrossa. Julkaisussa: Maataloustieteen Päivät 2010 (verkkojulkaisu). Suomen Maataloustieteellisen Seuran julkaisuja no 26. Toim. Anneli Hopponen. Viitattu 17.7.2013. Julkaistu 11.1.2010.http://www.smts.fi/jul2010/esite2010/043.pdf.

    Rajala, J. 1995. Peltokasvien luonnonmukainen viljely. Teoksessa: Rajala, J. Luonnonmukainen maatalous. Helsingin yliopiston maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja 38. s. 185–212.

     

    Veriapila, Trifolium incarnatum

    Veriapila on yksivuotinen apila, jolla on kauniit verenpunaiset kukat. Veriapila kasvaa 50–70 cm korkeaksi. Se muodostaa hyvissä kasvuoloissa erittäin tiheän ja rehevän kasvuston, joka kilpailee hyvin rikkaruohojen kanssa. Kylminä kesinä kasvu on huonoa. Melko syvä pääjuuri kehittyy nopeasti lämpimässä maassa.

    Vaatimaton veriapila kasvaa hyvin sekä hiekka- että savimailla melko kosteassa ja kylmässä ilmastossa. Se kuitenkin viihtyy huonosti tiiviillä ja märillä mailla. Veriapilaa voidaan käyttää yksivuotisissa viherlannoitusseoksissa sekä mesikasvina.

    Yksivuotisia apiloita voi käyttää viljojen aluskasvina. Tätä ei kannata
    kuitenkaan tehdä, jos nurmissa jo on apilaa, sillä tautipaineen pienentämiseksi on hyvä pitää kierrossa apilattomia vuosia.

    Lähteet:

    Källander, I. 1993. Viherlannoitus. Teoksessa: Luonnonmukainen maanviljely. s. 140–201.

    Nykänen, A., Hannukkala, A., Rinne, M. & Salo, T. 2010. Palkokasvit nurmitilan kierrossa. Julkaisussa: Maataloustieteen Päivät 2010 (verkkojulkaisu). Suomen Maataloustieteellisen Seuran julkaisuja no 26. Toim. Anneli Hopponen. Viitattu 17.7.2013. Julkaistu 11.1.2010.http://www.smts.fi/jul2010/esite2010/043.pdf.

     

    Alsikeapila, Trifolium hybridum L.

    Alsikeapila on monivuotinen, 20-60 cm korkea apila, jolla on valkoiset tai ruusunpunaiset kukat. Kasvutapa muistuttaa puna-apilaa, mutta alsikeapila kehittyy hitaammin, on heikkosatoisempi ja tuottaa täyden sadon vasta toisena vuonna. Puna-apilaan verrattuna alsikeapile on kuitenkin kestävämpi. Alsikeapilan juuristo on melko matala.  Se sietää märkyyttä, mutta on arka kuivuudelle. Se on erittäin kylmänkestävä ja ravinnetarpeeseen nähden puna-apilaa vaatimattomampi. Alsikeapila viihtyy parhaiten melko tiiviillä, ravinteikkailla ja kosteilla mailla. Sitä voidaankin käyttää puna-apilan korvaajana vaikeasti ojitettavien muta- ja suomaiden nurmissa. Puna-apilan tapaan alsikeapila on pääasiassa säilörehukasvi. Se kuitenkin sietää puna-apilaa paremmin laidunnusta ja tallausta.

    Lähteet:

    Agronet. Tietoa nurmikasveista. Alsikeapila. Verkkojulkaisu. Viitattu 18.7.2013. https://portal.mtt.fi/portal/page/portal/agronet/Harmaa%20-%20Tietoa%20n....

    Källander, I. 1993. Viherlannoitus. Teoksessa: Luonnonmukainen maanviljely. s. 140–201.

     

    Valkoapila, Trifolium repens

    Valkoapila on monivuotinen apilalaji. Valkoapilan kukat ovat valkoiset tai punertavat ja ne tuottavat hyvin mettä. Juuristo on matala, mutta juurimassaa kehittyy kohtalaisesti myöhäissyksyllä kasvin valmistautuessa talveen. Valkoapila viihtyy parhaiten ravinteikkaalla savisella maalla ja melko viileässä ja kosteassa. Se sietää huonoja kasvuoloja, esimerkiksi happamuutta, puna-apilaa paremmin. Valkoapilasta on olemassa neljä eri päämuotoa: pienilehtiset, kestävät luonnonkannat; kestävät, lehdiltään keskikokoiset laidunkannat; korkeat, isolehtiset, myöhään kukkivat yksivuotiset kannat ja aikaisin kukkivat, lyhytikäiset kannat.

    Valkoapila kehittyy aluksi hitaasti muodostaen lopulta tiiviin, matalan kasvipeitteen. Se pystyy kohtalaisesti tukahduttamaan rikkaruohoja. Valkoapila sietää hyvin varjoa, mutta jalostetut lajikkeet ovat arkoja kuivuudelle. Valkoapilan esikasviarvo on hyvä, mikä saattaa johtua siitä, että valkoapila sitoo typpeä silloinkin, kun sitä on maassa runsaasti saatavilla. Typpi on lisäksi turvassa huuhtoutumiselta talven aikana sitoutuneena juurimassaan. Huonostikin talvehtinut valkoapilakasvusto korjautuu hyvin rönsyjensä ja jälkikasvukykynsä ansiosta. Poikkeuksellisen hyvän jälkikasvikykynsä ja tallauksenkestävyytensä ansiosta valkoapila sopii hyvin laitumiin. Valkoapilan sato hyvissä olosuhteissa on pienempi kuin puna-apilan sato.

    Lähteet:

    Källander, I. 1993. Viherlannoitus. Teoksessa: Luonnonmukainen maanviljely. s. 140–201.

    Agronet. Tietoa nurmikasveista. Valkoapila. Verkkojulkaisu. Viitattu 19.7.2013. https://portal.mtt.fi/portal/page/portal/agronet/Harmaa%20-%20Tietoa%20n...

     

    Timotei, nurmitähkiö,  Phleum pratense

    Timotei eli nurmitähkiö on 40–100 cm korkea monivuotinen heinä, joka on tärkein nurmiheinälaji Suomessa. Timotei ei kuulu Suomessa alkuperäiskasvistoon, vaan on tullut tänne ihmisen mukana maatalouden alkuaikoina. Hyvän talvenkestävyytensä ansiosta timoteitä viljellään koko maassa. Se kestää hyvin happamuutta ja sitä voidaan viljellä hyvin jopa turvemailla. Timotei viihtyy parhaiten multavilla mailla. Se on kuitenkin vaatimaton, joten sitä voidaan viljellä kaikenlaisilla mailla. Timotei on matalajuurinen kasvi ja kärsii helposti kuivuudesta poutivilla mailla. Kylvövuonna timotein alkukehitys on hidasta, mutta varsinaisena satovuonna sen alkukehitys on nopeaa.

    Timotei on koko Suomessa kahden niiton kasvi. Se ehtii korjuuvaiheeseen hieman nurminataa ja koiranheinää myöhemmin. Timotein kasvupiste sijaitsee korkealla ja siksi timotei lähtee niiton jälkeen huonosti kasvuun. Timotei ei siedä varjoa, eikä se pyri tukahduttamaan seoksen muita heinälajeja. Tämän vuoksi se häviää kilpailussa nopeakasvuisemmille lajeille. Suomessa viljeltävistä nurmiheinistä timotei on maittavuudeltaan paras. Timotei sopii hyvin viljeltäväksi seoksina nurminadan ja ruokonadan kanssa. Ne ovat kasvurytmeiltään suhteellisen lähellä toisiaan ja rehuarvojen muutokset tapahtuvat niillä näin ollen suhteellisen samanaikaisesti.

    Lähteet:

    Källander, I. 1993. Viherlannoitus. Teoksessa: Luonnonmukainen maanviljely. s. 140–201.

    Niskanen, M. & Sihto, U. 2008. Timotei. Teoksessa: Kangas, A. & Harmoinen, T. (toim.). Peltokasvilajikkeet 2008. ProAgria Maaseutukeskusten Liiton julkaisuja nro 1050. Tieto tuottamaan 122. s. 65–67.

    Piirainen, M., Piirainen, P. & Vainio, H. 1999. Kotimaan luonnonkasvit. WSOY, Porvoo. 511 s.

     

    Ruokonata, Festuca arundinacea

    Ruokonata on nurminadan lähisukuinen monivuotinen heinäkasvilaji. Ulkonäöltään se eroaa nurminadasta lähinnä leveämpien ja vahvempien lehtiensä osalta. Nurminataan verrattuna sen juuriston syvyys on kaksinkertainen. Senpä vuoksi ruokonata kestääkin hyvin kuivuutta. Muihin heinälajeihin verrattuna satoerot muodostuvat suurimmiki poutivilla mailla ja kuivina kesinä. Tällöin ruokonadan voimakas juuristo pääsee parhaiten oikeuksiinsa. Ruokonadan jälkikasvukyky ja kokonaissatotaso ovat merkittävästi nurminataa suurempi. Voimakkaan jälkikasvukyvyn vuoksi ruokonadalle suositellaan niittoa kolmesti kesässä. Ruokonata soveltuu hyvin pitkäikäisiin nurmiin ja se sopii seosviljelyyn timotein kanssa, eikä se kilpaile kevätsadossa yhtä voimakkaasti kuin nurminata.

    Lähteet:

    Pärssinen, P. 2002. Ruokonata lisää nurmen tuottavuutta. Maito ja Me 5/2002. Verkkojulkaisu. Viitattu 19.7.2013. Julkaistu 25.4.2002.http://ammattilaiset.valio.fi/maitojame/sailorehu_02/ruokonata.htm.

    Niskanen, M. & Niemeläinen, O. 2008. Ruokonata. Teoksessa: Kangas, A. & Harmoinen, T. (toim.). Peltokasvilajikkeet 2008. ProAgria Maaseutukeskusten Liiton julkaisuja nro 1050. Tieto tuottamaan 122. s. 71–73.

     

    Nurminata, Festuca Pratensis

    Nurminata on 40–100 cm korkea monivuotinen heinäkasvi, joka on koko Suomen eteläpuoliskolla hyvin tavallinen. Nurminadan talvenkestävyys on hyvä, jonka vuoksi sitä voidaan viljellä koko Suomessa. Ainoastaan vähälumisemmilla rannikkoalueilla sen talvenkestävyys on osoittautunut timoteitä heikommaksi. Nurminadan juuristo on jonkin verran voimakkaampi kuin timotein. Nurminata menestyy hyvin useimmilla maalajeilla, mutta viihtyy parhaiten kosteilla savipitoisilla mailla.

    Jälkikasvukyvyltään ja kuivuudenkestoltaan nurminata on timoteitä parempi. Sen sijaan maittavuudeltaan se ei ole timotein veroinen. Hyvän jälkikasvukykynsä vuoksi nurminata soveltuukin parhaiten laidun- ja säilörehunurmiin. Etelä-Suomessa nurminata on kolmen niiton heinäkasvi. Pohjois-Suomessa niittoja tehdään kaksi. Nurminata sietää varjoa ja kestää timoteitä paremmin muiden lajien kilpailua. Lisäksi nurminata on kasvutavaltaan timoteitä tiheämpi ja voimakkaampi. Viljeltäessä nurminataa seoksena timotein kanssa kannattaakin seoksesta tehdä timoteivaltainen, jotta timotei säilyisi kasvustossa.

    Lähteet:
    Källander, I. 1993. Viherlannoitus. Teoksessa: Luonnonmukainen maanviljely. s. 140–201.

    Niskanen, M. & Hannukkala, A. 2008. Nurminata. Teoksessa: Kangas, A. & Harmoinen, T. (toim.). Peltokasvilajikkeet 2008. ProAgria Maaseutukeskusten Liiton julkaisuja nro 1050. Tieto tuottamaan 122. s. 68–69.

    Piirainen, M., Piirainen, P. & Vainio, H. 1999. Kotimaan luonnonkasvit. WSOY, Porvoo. 511 s.

     

    Niittynurmikka, Poa Pratensis

    Niittynurmikka on 20–60 cm korkea röyhykukintoinen monivuotinen heinä, joka lisääntyy juolavehnän tavoin rönsyistä. Niittynurmikka on Suomessa vähintäänkin ikivanha tulokas, jopa maanviljelyä vanhempi. On myös arveltu, että se saattaa olla Suomessa alkuperäinen luonnonkasvi. Niittynurmikka on nykyisin varsin yleinen niittyjen, piennarten, laidunten, tienvierien ja pihojen kasvi. Niittynurmikka viihtyy kosteassa, hyvin ojitetussa, ravinnerikkaassa maaperässä. Laji kuitenkin sietää huonosti happamuutta, kuivuutta ja varjoa. Suotuisissa kasvuoloissa niittynurmikka muodostaa erittäin pitkäikäisen nurmikon. Sen kulutuksenkestävyys on erinomainen ja se on maittava laidunkasvi. Niittynurmikkaa käytetään paljon jalkapallokenttien nurmikoissa.

    Lähteet:

    Källander, I. 1993. Viherlannoitus. Teoksessa: Luonnonmukainen maanviljely. s. 140–201.

    Niskanen, M. & Niemeläinen, O. 2008. Nurmikkoheinät. Teoksessa: Kangas, A. & Harmoinen, T. (toim.). Peltokasvilajikkeet 2008. ProAgria Maaseutukeskusten Liiton julkaisuja nro 1050. Tieto tuottamaan 122. s. 81–84.

    Piirainen, M., Piirainen, P. & Vainio, H. 1999. Kotimaan luonnonkasvit. WSOY, Porvoo. 511 s.

     

    Sinimailanen, Medicago Sativa

    Sinimailanen on monivuotinen, sinikukkainen nurmipalkokasvi. Se on maailman viljellyin nurmirehukasvi. Sinimailasella on erittäin voimakas pääjuuri, joka voi ulottua jopa yli metrin syvyyteen ja kohtalaisesti lisäjuuria. Tämän vuoksi sillä on voimakkaasti maata parantava vaikutus, joka voi säilyä useita vuosia. Juuristonsa ansiosta se kestää erittäin hyvin kuivuutta. Korkeaa pohjavettä ja seisovaa pintavettä sinimailanen ei sen sijaan kestä. Sinimailanen suosii kalkkipitoisia maita. Se viihtyy parhaiten hyvärakenteisilla savilla, joiden pH-arvo on 6,5–7,5. Sinimailanen ei kasva happamilla, märillä eikä tiivistyneillä mailla.

    Suomessa kokemukset sinimailasen viljelystä ovat vielä varsin vähäisiä. Suurimpana viljelyesteenä Suomessa pidetään sen huonoa talvenkestävyyttä. Toisaalta syy voi olla myös siinä, että sinimailasta ei osata viljellä. Suomessa sitä on viljelty seoksena nurmikasvien kanssa. Seokset ovat vaihtelevia ja niissä on ollut esimerkiksi timoteita, nurminataa, ruokonataa tai valkoapilaa. Puna-apilan kanssa viljeltäväksi sinimailasta ei suositella, sillä niiden kasvurytmit ovat erilaiset.

    Lähteet:

    Anttila-Lindeman, H. 2012. Sinimailanen päihittää puna-apilan. Maatilan Pellervo 4/2012. Verkkojulkaisu. Viitattu 18.7.2013.http://www.pellervo.fi/maatilanpellervo/mp4_12/mp4b_12.htm.

    Källander, I. 1993. Viherlannoitus. Teoksessa: Luonnonmukainen maanviljely. s. 140–201.

    Maito ja me. 2011. Sinimailasesta ykköskasvi. Maito ja me 2/2011. Verkkojulkaisu. Viitattu 18.7.2013.http://ammattilaiset.valio.fi/maitojame/nurmirehu11/nurmirehu_11j.htm.

    Röytiö, J. 2012. Sinimailanen rytmittää Ylönkylän peltojen viljelykiertoa. TehoPlus-hanke. Verkkojulkaisu. Viitattu 18.7.2013. Julkaistu 10.7.2012.http://www.ymparisto.fi/download.asp?contentid=137602&lan=fi.

    Ylhäinen, M. 2009. Typensitojien aatelia. Käytännön Maamies. Verkkojulkaisu. Viitattu 18.7.2013. Julkaistu 29.5.2009.http://www.kaytannonmaamies.fi/arkisto/km-709/typensitojien-aatelia. 

    Vihantavilja

    Vihantavilja on viljakasvusto, joka korjataan talteen ennen viljasadon valmistumista. Korjuu voidaan tehdä joko niittämällä tai eläimiä laiduntaen. Tavallisesti vihantaviljoina viljellään kauraa ja ohraa. Näiden kanssa voidaan seosviljellä myös rehurapsia tai raiheinää. Vihantavilja on yksivuotinen kasvusto, jota hyödynnetään pääasiassa perustettavan nurmen suojakasveina ja kesäkauden lisärehuna. Niistä saa kuitenkin tehtyä myös säilörehua, jos tuntee kasvit, lannoittaa riittävästi ja korjaa sadon oikeaan aikaan.

    Vihantaviljat tuottavat runsaan pääsadon, mutta kasvavat niukasti odelmaa, eli jälkisatoa. Ne ovat myös viljelyvarmoja kasveja, mutta kuivuus verottaa satoa poutivilla savimailla. Yleensä vihantaviljan valkuaispitoisuus on tyydyttävä ja sulavuus hyvä, mutta kuiva-ainepitoisuus on alhainen. Säilörehun alhainen kuiva-ainepitoisuus alentaa korjattavaa satomäärää ja lisää puristenesteen muodostumista, jonka mukana menetetään osa rehun sisältämistä ravintoaineista.

    Korjuun oikea ajoitus vaikuttaa sekä sadon määrään että sen laatuun. Liian varhaisessa korjuussa viljojen sato on pieni ja kuiva-ainepitoisuus on alhainen. Liian myöhäisessä vaiheessa kuiva-ainepitoisuus on kyllä hyvä, mutta sulavuus ja valkuaispitoisuus ovat alentuneet. Rehun laadun ja sadon määrän yhteen sovittamisen kannalta sopiva korjuuajankohta on 1-1,5 viikkoa röyhylle tai tähkälle tulon jälkeen. Tämä korjuuaikataulu sopii myös suojaviljalle, koska tällöin nurmen orasta varjostavan odelman kasvu vähenee.

    Lähteet:
    Nissinen, O. 2005. Vihantaviljasta säilörehua. Koetoiminta ja käytäntö 1/2005. s. 14-16. Saatavilla Internetissä: http://jukuri.mtt.fi/bitstream/handle/10024/458131/mtt-kjak-v62n01s14b.p...