maisemapelto.jpg puiden takaa.jpg halikonjoki_0.jpg Aneriojärvi.jpg tammihaka.jpg viljapelto.jpg pelto.jpg img_9200_m.jpg ketoneilikat.jpg piippo ruusuruoholla.jpg riistapelto_0.jpg rantaniitty.jpg kuurankukkia.jpg img_9188.jpg kosteikko.jpg img_0709.jpg broilerinlanta_pieni.jpg kesa_-_copy.jpg IMG_8095_m.jpg rypsipelto.jpg
 

Viherlannoitusnurmi

    Viherlannoitus tarkoittaa ensisijaisesti maanparannus- ja lannoitustarkoituksessa tapahtuvaa maata parantavien kasvien viljelyä ja niiden sadon käyttöä kokonaan tai osaksi maanparannukseen ja lannoitukseen.  Kasvusto voi olla joko keväällä varta vasten kylvetty viherlannoitusnurmi tai edellisenä vuotena suojaviljaan perustettu nurmilohko. Viherlannoituskasvuston perustamiseen käytettävän siemenseoksen painosta vähintään 20 % on oltava typensitojakasveja. Viherlannoituskasvusto voidaan jättää korjaamatta ja muokata peltoon seuraavan viljelykasvin lannoitteeksi ja maanparannusaineeksi. Sadon voi myös korjata kyseisenä vuonna.

    Peltolohkon voi ilmoittaa viherlannoitusnurmeksi enintään kahtena peräkkäisenä vuotena. Seuraavan kasvin tulee aina olla satokasvi. Viherlannoitusnurmelle saa ohjelmakaudella 2010–2013 tilatuen, luonnonhaittakorvauksen sekä ympäristötuen perustoimenpiteiden ja lisätoimenpiteiden tuen. Luomutiloille maksetaan lisäksi luomu-erityistuki.

    Jo muinaiset roomalaiset...
    Kasvinravinteiden kerääminen ja varastoiminen maahan viherlannoituksen avulla ei ole uusi asia maanviljelyn historiassa, vaikka se onkin viime vuosikymmeninä ollut unohduksissa. Kiinassa viljeltiin jo yli 3000 vuotta sitten palkokasveja, jotka joko muokattiin suoraan riisipeltojen lannoitteeksi tai kompostoitiin. Roomassa ja Kreikassa viherlannoitusta käytettiin yleisesti jo ennen ajanlaskun alkua. Lupiineita, papuja, apiloita ja muita palkokasveja viljeltiin ja muokattiin maahan huonokuntoisilla mailla. Muualle Eurooppaan viherlannoitus levisi vasta 1700-luvulla, kun lisääntyvän väestön takia tarvittiin entistä tehokkaampia viljelymenetelmiä. Väkilannoitteiden käytön yleistyessä viherlannoitus vaipui unholaan ja viljelykierrossa luovuttiin nurmista. Maatalouden nykyiset ongelmat, maan rakenteen heikkeneminen, ravinteiden huuhtoutuminen, viljelyn yksipuolisuus ja ylituotanto, ovat kuitenkin nostaneet viherlannoituksen uudelleen esille.

    Viherlannoituksen vaikutukset
    Viherlannoituksen tärkeimpiä positiivisia vaikutuksia ovat maan rakenteen parantuminen, maaperän eloperäisen aineksen lisääntyminen ja biologisen aktiivisuuden kohoaminen sekä kasvinravinteiden määrän lisääntyminen maassa. Viherlannoituskasvuston voimakas juuristo kuohkeuttaa maata kasvaessaan. Maan ilmavuus ja vedenpidätyskyky kasvavat juuriston tehdessä maahan erikokoisia huokosia. Tämä puolestaan parantaa pieneliöiden toimintaedellytyksiä. Syväjuurisilla viherlannoituskasveilla on lisäksi huomattava vaikutus maan muruisuuteen ja rakenteen kestävyyteen. Juuret, tai tarkemmin sanottuna juurenhuntu ja juurivyöhykkeen bakteerit erittävät limaa, joka vahvistaa juurikanavia. Myös vihermassan maatuessa syntyy aineita, jotka vahvistavat mururakennetta. Maahiukkasia yhteen liimaavat lima-aineet, polysakkaridit ja humusaineet ovat kuivuttuaan erittäin kestäviä.

    Hyvä viherlannoituskasvusto vastaa noin 20–30 tn/ha karjanlantalannoitusta. Viherlannoituskasvuston hiili-typpisuhde on alhainen (eli materiaalin typpipitoisuus on korkea ja ligniini- eli puuainespitoisuus on alhainen), joten se hajoaa maassa suhteellisen nopeasti. Kuitenkaan maan kokonaishumusmäärä ei juuri lisäänny viherlannoituksen avulla. Sen sijaan aktiivisen ja helposti hajoavan humuksen, ns. ravintohumuksen, osuus kokonaishumuksesta lisääntyy. Säännöllinen viherlannoitus lisää siten maan multavuutta. Tämä luo hyvät edellytykset maan biologisen aktiivisuuden kohoamiselle.  Maan rakenteen kohentuminen ja multavuuden lisääntyminen kasvattavat maan veden- ja ravinteidenpidätyskykyä, mikä puolestaan lisää pellon viljelyvarmuutta viherlannoitusta seuraavina vuosina.

    Viherlannoitus, jossa on mukana palkokasveja, kerää typpeä seuraavaksi viljeltävän kasvin hyväksi. Palkokasvien kyky sitoa typpeä vaihtelee. Lisäksi monet ulkoiset tekijät, kuten sää, pellon happamuus ja tiiviys, vaikuttavat typensidonnan määrään. Tämän vuoksi on hankalaa arvioida todellista typensidonnan määrää. Kirjallisuudessa on kuitenkin annettu ohjelukuja, joiden mukaan onnistunut viherlannoituskasvusto sitoo typpeä yhden kesän aikana noin 100–150 kg/ha. Virnoilla on kuitenkin mitattu jopa 200 kg/ha typpisatoja. Tästä eloperäiseen ainekseen sitoutuneesta typestä vapautuu eli mineralisoituu seuraavan viljelykasvin käyttöön noin 30–50 %.

    Viherlannoituksen avulla voidaan myös lisätä pellon monimuotoisuutta. Tämä tosin sillä edellytyksellä, että viherlannoitusseokseen otetaan mukaan pääasiassa sellaisia kasvilajeja, joita ei muutoin tilalla tai kyseisellä lohkolla viljellä.  Monimuotoisuusvaikutukset näkyvät niin maan pinnalla kuin sen allakin. Lisääntyvän monimuotoisuuden kautta peltoekosysteemin itsesäätelykyky ja vakaus kasvavat.

    Muita viherlannoituksen etuja ovat ravinteiden rikkaruohojen säätely sekä tauti- ja tuholaispaineen pienentäminen. Kasvipeitteinen kate myös suojaa maan pintaa liettymiseltä ja eroosiolta. Viherlannoituskasvit soveltuvat hyvin myös eläinten rehuksi. Esimerkiksi apilanurmen viimeisenä satovuonna voidaan ensimmäinen sato korjata rehuksi ja odelma muokata maahan viherlannoitukseksi.

    Viherlannoituskasveja
    Tyypillisiä viherlannoituskasveja ovat erilaiset heinäkasvit (timotei, nurminata, koiranheinä raiheinät), apilat, herne, virnat ja viljoista esimerkiksi kaura ja ruis. Seokseen voi lisätä esimerkiksi myös härkäpapua, sinimailasta, auringonkukkaa, mesikkää, tattaria, sinappia, hunajakukkaa, makeita lupiineja tai rapsia. Etenkin torjuttaessa rikkakasveja viherlannoituksella on tärkeää, että kasvustoon valitaan viljeltäviksi hyviä rikkakasvikilpailijoita. Hyvä kilpailija itää ja kasvaa nopeasti, sen kasvukausi on pitkä, eikä sen kasvusto harvene loppukesästä. Yksittäiset kasvilajit eivät täytä kaikkia vaatimuksia, jonka vuoksi viherlannoitukseen käytetään kasvilajien seoksia. Myös maahan sidotun typen huuhtoutumisen ehkäisemiseksi on tärkeää, että viherlannoituskasvustossa on mukana aina myös muita lajeja, kuin palkokasveja. Yksivuotisessa vihantaseoksessa ne ovat yleensä viljoja ja myöhään syksyyn kasvavaa raiheinää. Monivuotisessa seoksessa käytetään timoteitä, tai jotain muuta heinää. Myös hunajakukkaa tai rapseja voidaan käyttää. Kasvustossa mukana olevat heinät pienentävät seoksen typpipitoisuutta, mikä alentaa jonkin verran viherlannoituksen esikasviarvoa heti seuraavalle kasville. Pidemmän ajan kuluessa heinien avulla talteen otettu typpi kuitenkin kohottaa maan multavuutta ja viljavuutta.

    Viherlannoitusnurmen päättäminen ja seuraava viljelykasvi
    Ravinnehävikit saadaan mahdollisimman pieniksi, kun viherlannoitusnurmen kasvusto lopetetaan oikea-aikaisesti. Jos lohkolle ei kylvetä syyskylvöistä viljelykasvia nurmen lopetuksen jälkeen, tulee kyntö tehdä mahdollisimman myöhään syksyllä, jotta syyssateet eivät huuhtele ravinteita pois pellosta. Mitä aikaisemmin syksyllä vihanta muokataan maahan, sitä enemmän siitä ehtii mineralisoitua ravinteita ja todennäköisesti myös huuhtoutua syyssateissa.

    Viherlannoituskasvusto voidaan pitää myös kasvipeitteisenä talven yli ja muokata maahan vasta keväällä, jos se maalajin puolesta on mahdollista. Peltojen talviaikainen kasvipeitteisyys vähentää maa-ainekseen sitoutuneen fosforin huuhtoutumista. Muokatessa kasvusto maahan vasta keväällä on kuitenkin hyvä korjata vihantakasvusto syksyllä talteen, mikä taas vähentää huomattavasti viherlannoitusnurmen lannoitusvaikutusta. Talvella kasvimassan jäätyessä ja solukkojen rikkoutuessa niistä vapautuu typpeä ja fosforia sisältäviä liukoisia yhdisteitä, jotka voivat valua vesistöihin pintavalunnan mukana. Nimenomaan liuennut fosfori aiheuttaa vesistöissä rehevöitymistä ja sinileväkukintoja. Eräässä Suomessa tehdyssä kokeessa niittämättömien suojavyöhykenurmien maanpäällisistä osista hävisi ensimmäisten pakkasten jälkeen fosforia 6.1 kg/ha ja typpeä 30 kg/ha. Osa fosforista todennäköisesti siirtyi juuriin, mutta osa siitä saattoi myös vapautua ympäristöön, sitoutua maaperään tai huuhtoutua. Ruotsissa tehdyssä kokeessa havaittiin, että fosforia vapautui jäätymisen ja sulamisen seurauksena maanpäällisten osien lisäksi myös juurista. Osa juurista vapautuneesta fosforista todennäköisesti sitoutuu maahan, joten juurista vapautunut fosfori ei huuhtoudu yhtä helposti kuin maan päällisistä kasvinosista vapautunut fosfori.

    Syysviljat ovat parhaita viherlannoituksen hyödyntäjiä niin lannoitus- kuin maanparannusvaikutuksenkin suhteen. Lannoitusvaikutus ulottuu vielä selvänä toiseen viljelyvuoteen asti. Ruis kasvaa jo syksyllä enemmän kuin syysvehnä ja luultavasti siksi käyttää paremmin viherlannoitustypen. Liian korkea typpilannoitus (jota etenkin yksivuotiset virnaseokset aiheuttavat) voi kuitenkin aiheuttaa rukiin lakoontumista. Puna-apila saattaakin olla virnaa parempi esikasvi rukiille. Kevätviljoista kaura ja vehnä käyttävät parhaiten viherlannoituksen typen. Ne ovat ohraa tehokkaampia ravinteiden ottajia ja niiden kasvuaika on pitkä.

    Lähteet:
    Källander, I. 1993. Viherlannoitus. Teoksessa: Luonnonmukainen maanviljely. s. 140-201.

    Liu, J., Khalaf, R. & Ulén, B. 2011. Potential of phosphorus (P) release from eight catch crops. In: Realistic expectations for improving European waters. Final conference of COST Action 869. Mitigation Options for Nutrient Reduction in Surface Water and Groundwaters. Keszthely, Hungary, 12–14 October 2011. Abstracts. s. 43.

    Maaseutuverkosto. 2010. Vaihtoehtoja pellon käyttöön. Maaseutuverkoston esite. Saatavilla Internetissä: http://www.maaseutu.fi/attachments/5njOwmLQQ/Peltojen_kaytto_2901.pdf

    Rajala, J. 1995. Lannoitus luonnonmukaisessa viljelyssä. Teoksessa: Luonnonmukainen maatalous. Helsingin yliopiston maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja 38. s. 91-153.

    Räty, M., Uusi-Kämppä, J., Yli-Halla, M., Rasa, K. & Pietola, L. 2010. Phosphorus and nitrogen cycles in the vegetation of differently managed buffer zones. Nutrient Cycling in Agroecosystems 86: 121–132.

    Uusi-Kämppä, J. 2012. Jäätyminen lisää nurmikasvuston fosforihuuhtoumaa – kasvuston korjaaminen pienentää. Maataloustieteen Päivät 2012 (verkkojulkaisu). Suomen Maataloustieteellisen Seuran julkaisuja no 28. Toim. Nina Schulman ja Heini Kauppinen. Viitattu 12.7.2013. Julkaistu 15.1.2012. Saatavilla Internetissä: http://www.smts.fi/Ymparisto/Uusi-Kamppa_Jaatyminen.pdf.